Eilen illalla olin exän siskon kanssa liikenteessä. Heti tilanteemme selvittyä hän soitti ja toivoi että voisimme pysyä ystävinä. Totesi että jos se minulle sopii niin siinä tapauksessa hän ei kerro asioitani exälle eikä exän asioita minulle. Ja se muutama kerta mitä olemme tavanneet ja jutelleet tämän kuukauden (!!!) aikana, näin on todella ollut. Ja olen iloinen siitä. Kuten hänelle silloin totesin, hän ei ole tehnyt mitään, eikä tilanteeseen ole vaikuttanut millään tavalla. Veljensä on aikuinen ihminen ja itse tehnyt ratkaisunsa.
Istuimme aluksi iltaa hänen luonaan hieman alkoholia ja viiniä nauttien ja sivusilmällä nenäpäiväshowta katsellen. Siitä sitten paikalliseen jonne hänen miehensäkin tuli, mukava ilta kaikin puolin vaikka välillä kyyneleet nousivatkin silmiin. Humala oli pieni, ei missään tapauksessa mielestäni känni. Kotiin lähtiessä tapahtui sitten romahdus. Jostain keskustelusta se lähti liikkeelle, ajatukset juoksivat päässä. Lopulta tajusin istuvani puiston penkillä kaksin kerroin, hyperventiloiden ja parkuen kuin pieni kakara. Totaalinen romahdus. Exän sisar piti minusta kiinni ja rauhoitteli, toisaalta sanoi että anna tulla vaan.. Hän laittoi äidilleni kuulemma tekstiviestin siinä samalla ja vei minut kotiinsa nukkumaan. Ei siis päästänyt kotiin toikkaroimaan.
Muutamien tuntien unien jälkeen aamulla oli paljon parempi olo periaatteessa, vaikkakin henkisesti takki on nyt aivan tyhjä. Kuukauden yllä pitämäni muuri murtui eilen, ja kaikki valui pois. Iltapäivällä katsoessani meikittömiä kasvojani peilistä, tajusin kuinka väsyneeltä näytän. Kuinka väsynyt todella olen. Ihmettelin itsekseni sitä, miten olen pystynyt tuon väsymyksen työntämään pois ja puskemaan eteenpäin. Vaikkakin torstaina jo eräs ystäväni totesi minulle että näytän todella, todella väsyneeltä.
Nyt minusta tuntuu avuttomalta. Enää ei ole muuria suojana, tai ainakin joudun sen kokoamaan uudelleen. Ja se vienee oman aikansa. Kai tämä on osa jonkinlaista selviytymisprosessia. Avuttoomuus, tyhjyys sisällä, tunne siitä että nyt voisin vain itkeä, itkeä, itkeä ja ulvoa tuskaa ulos. Olenko koskaan enää minkään arvoinen?
Muista, että tunteet eivät tapa ketään! Eli tunne rauhassa mitä ikinä sitten tunnetkin; se on ainoa tapa päästä eteenpäin! Älä häpeä romahtamista, itkua tai iloa. Ja hei, sä oot jo nyt ihan tollaisena arvokas, ei sun tartte tulla jonkun arvoiseksi enää :)Yritä miettiä itseäsi ulkopuolisen silmin vähän aikaa: Miten näkisit kaverisi tai ihan ulkopuolisenkin ihmisen sinun tilanteessasi? Itkemässä eroa ja tuskailemassa? Samalla kuitenkin hoitaen asuntoasioita ja järkäten muutenkin arkeaan kuntoon? Näkisitkö hänet arvottomana vai reippaana, rohkeana naisena?
VastaaPoistaEhdottomasti napin kanssa samaa mieltä. Anna itkun tulla kun on sen aika ja mieti rauhassa ajatuksesi ja tunnemyrskysi läpi, lopulta löydät vielä vastauksen kysymyksiisi. Paljon voimia!
VastaaPoistaJotenkin tuntuu vaan että just nyt asiat junnaa paikallaan. Mikään ei konkreettisesti etene. Ja mitä tuohon matkusteluun tulee, ei mulla oo kyllä tulevaisuudessa paljon Tallinnaa kauemmaksi asiaa. Enkä ehkä välttämättä kaipaakaan. Japaniin haluaisin joskus uudestaan mutta se on niin kaukana budjetin ulkopuolella että sen voi huoletta jättää päiväuniaiheeksi.
VastaaPoistaKiitos muruset kommenteista! Tuntuu lohduttavalta tietää että joku näitä juttuja lukee. :) vaikka ei kommentoisikaan.
Asuntoasioiden järjestyminen on vielä niin kaukana tulevaisuudessa että ei niitäkään oikein viitsi pyöritellä.
Parhaimmalta tuntuvat tällä hetkellä kannustavat sanat ja se ettei ole yksin..