Huojentunut olo

Maanantaiaamuna vein kakkosvaiheen paperin käräjäoikeuden kansliaan. Kanslia aukesi kahdeksalta, minä olin siellä kymmentä yli. Minun lisäkseni maanantaiaamuna siellä oli yksi kanslian työntekijä, siivooja ja postimies. Mielenkiintoinen kombo. Taisi olla meikäläisellä typerä virne naamalla kun hymyilytti vaan niin pirusti. Ja heltyihän tuo kanslistikin lopulta hymyilemään. Hain yksin nyt tämän toisen osion, tosiaan emme ole missään väleissä. Viimeksi olen kuullut exästä helmikuun puolivälissä, eikä ikävä ole ollut. Siis tokihan sitä menneisyyttä välillä miettii mutta en ole perään haikaillut.

Sieltä sitten suuntasin töihin. Samaan aikaan hieman haikea ja kuitenkin helpottunut olo. Nyt odottelen päätöstä jotta saan vielä nimiprosessin käynnistettyä.

Olen miettinyt että pitäisi kysyä muutamilta kavereilta että onko ero muuttanut minua. Tässä päivänä eräänä nimittäin mietin sitä, että luulen olevani aika pitkälle sama ihminen kuin ennenkin. Samanlainen rämäpää, naurava läpänheittäjä joka kuitenkin kykenee myös vakavaan keskusteluun. Teen samoja juttuja kuin ennenkin, poikkeuksena toki olen nähnyt kavereita enemmän kuin aiemmin. Siihen kun nyt on eri tavalla aikaa. Mutta muutoin en usko muuttuneeni kovinkaan paljoa. Mikä vain syventää minun ajatustani siitä, että kerran en kelvannut sellaisena kuin olen, olkoon ilman. Ehkäpä kelpaan jollekin muulle. Ja jos en kelpaa, on minulla juttuja joista nautin ja joita voin toteuttaa.

Ehkäpä on niin, että jos sydän on kiveä, ei siihen säröjä niin helposti tulekaan.

Jänishousu

En mennyt semisokkotapaamiseen joka oli järjestetty. Hommahan oli siis järjestetty niin, että paikalla olisi ollut kolme pariskuntaa, yksi sinkkumies ja minä. Minä olisin tuntenut siis isännän ja emännän, en ketään muita.  Muut tuntevat keskenään. Niin läpinäkyvä juttu ettei tolkkua. Ei hermo antanut periksi. Onneksi oli muuta ohjelmaa jo valmiiksi, niin homma hoitui nätisti. En ole ylpeä tästä, mutta jotenkin tällainen järkätty juttu ei tuntunut omalta.
 Withered roses dying on the ledge
A withered dreamer standing on the edge
You dream of love but you wake up to pain
You're better off to join in my game

Tänään päättyy eron I vaihe. Huomenaamulla paperi käräjäoikeuteen sisään ja II vaihe selväksi. Ironista tästä tekee se, että päivälleen tasan vuosi sitten palasimme häämatkalta etelän auringon alta. Juuri siltä samaiselta reissulta, jolla minusta tuntui, etten koskaan ole ollut niin onnellinen. Se tuntuu aika käsittämättömältä. Vuoteen on mahtunut niin valtavasti kaikenlaista. En osaa sanoa että hyvää ja pahaa, paha tuntuu olevan vallalla, vaikka katsonkin oppineeni asioista paljon. I'm just a loser in the game of love

En ehkä ole niin kyyninen kuin olisin kuvitellut olevani. Peruspessimistinä olin ajatellut että sellainen minusta tulee. Huomaan kuitenkin että ulospäin olen se älytöntä läppää heittävä, naurava rämäpää joka olen ennenkin ollut. Sisälläni tiedän kuitenkin samaan aikaan että en luota uusiin ihmisiin. Ne jotka tunnen ja jotka ovat lähelläni, heihin luotan kuin kallioon. :) Rise to fame — time will come...

Pääsiäisseikkailu ja ystäväterapiaa

Tein pääsiäisen kunniaksi pikavisiitin parin ystävän luokse. Huomasin nauttivani matkanteosta yllättävän paljon, auto kiisi pitkin sulaa tietä ja stereoista jyskytti hyvä musiikki. Mukava tunnin irtautuminen omaan oleskeluun.

Perillä oli tiedossa siis kavereita, ruokaa ja juomaa. Tämä siis itseasiassa oli ystäväpariskunta jonka luokse menin. Mukavaa höpöttelyä ja harrastusjuttujen pohdiskelua. Ja terapiaa. Yhtäkkiä emäntä lykkäsi käteeni sakset ja katosi keittiöstä. Ja tuli takaisin kiitoskortin kanssa. Meidän hääkuva.. ja totesi että pistä silputen. Ja minähän pistin. :D Hymyssä suin iskin ruokailun päätteeksi sakset korttiin ja silppusin. Pöydän toiselta puolelta isäntä totesi hiljaisella ja vakaalla äänellä; "aika pieneksi menee..." joka sai minut vain hymyilemään leveämmin. Lopuksi totesin että nyt tää pitäisi vielä polttaa. Ja niinhän tehtiin. Pihalle kulhon kanssa, kuvan rippeet sinne, vähän sanomalehteä ja tulitikulla tulta perään. Niin ja isäntä varmisti kyllä vielä lopputuloksen hiuslakan avulla, johon totesin että enpäs ole koskaan tuotakaan nähnyt, kiltisti olen noudattanut sitä kieltoa siellä purkin kyljessä. Kylläpä teki hyvää. Samalla he totesivat että nyt alkaa uusi elämä, ja loppuvat statuspäivitykset entisestä elämästä. Tähän nurisin että yksi saattaa tulla vielä kun viikon päästä tulee lupa hakea kakkosvaihetta. :)

Lautapelien, juoman ja jääkiekon jälkeen nukutti mainiosti, nukuin paremmin kuin aikoihin. Tänään kotiin ajellessa aurinko paistoi ja hymy oli jälleen herkässä. Tunsin olevani taas oma itseni, todella pitkästä aikaa. Ystävien luona olin juuri se joka olen. Minun ei tarvinnut yrittää olla mitään muuta. Ei vahva, ei romahtaa. Ei tarvinnut miettiä mitä he ajattelevat. Eivätkä he pohtineet että koska romahdan tai voiko jostain tietystä asiasta puhua vai pitääkö olla hiljaa. Pala normaalia elämää vilahti tässä vuorokaudessa. Ja sitä olen huomaamattani kaivannut.

joutuu "sokkotreffeille"?

Eräs kamu on nyt päättänyt että hänen tutustaan ja minusta tulisi hyvä pari. Ja puuhaa nyt sitten illanistujaisia johon on kutsuttu porukkaa. Heidän "normiporukkansa" plus minä. Kuinka läpinäkyvää. Ja tokihan siellä on infottu, että hei, mulla on sille nainen. Tämä aiheuttaa ahdistusta. Toisaalta olisi kiva tutustua uusiin ihmisiin, mutta ei tällaisissa merkeissä. Jos feidaan koko homman niin kuinka paskamaisen kuvan se antaa minusta? Kuinka paskamaisen kuvan antaa se, että menen sinne ja häippäsen jos seura ei olekaan mieleistä? Ihan vaan koska en jaksa olla näyttelykoira joka menee näytille sillä ajatuksella että sattuisinko kelpaamaan jollekulle. Toisaalta en halua sen toisen osapuolenkaan tuntevan samalla tavalla.

Olen kyllä miettinyt että saisin kyllä tehtyä uskomattoman hyvän, lähtemättömän vaikutuksen varmasti. "Hei, minä olen ... ja haen ylihuomenna avioeron toista osaa. Eikö ookki upeeta! Miltäs sun elämäs tällä hetkellä näyttää?". Ei hyvää päivää. :D Toisaalta, siinä vois testata toisen osapuolen sanavalmiutta ja huumorintajua. :P

Onneksi minulla on jo suunnitelmia sille päivälle. Mahdollisesti voin mennä käväisemään jos on sellainen fiilis. Toisaalta ei tartte mennä jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Mitäpä tehdä, ei tiedä vielä...

Pitkiä katseita

Olen miettinyt viikonloppua ja niitä sinisiä silmiä. Muutama katse oli vaan yksinkertaisesti niin pitkä. Liian pitkä. Sellainen, tiedättekös, että omassa päässä ehtii käydä keskustelun; "No nyt sitä normaalisti kääntäisi katseensa pois. No en kääntänyt. Ei sekään kääntänyt. Minä katson vieläkin, kumpi meistä kääntää katseensa ensimmäisenä". Sellainen silmiin katsominen joka on mitattavissa useissa sekunneissa. Sellainen katse, jonka aikana unohtaa mistä oltiin puhumassa kun ihmettelee että vieläkinkö tässä katsotaan silmiin.

Ja siinä katseessa oli tietynlaista läpitunkevuutta. Aivan kuin siinä olisi otettu mittaa siitä, kumpi tuijottaa pidempään. Lapsellista, eikö totta. Ja vielä lapsellisempaa taitaa olla se, että haluan tuntea itseni teinitytöksi sellaisten katseiden aikana. Etsiä niistä sellaisia merkityksiä joita ei ole olemassakaan. Sellaisia kun se ihana poika koulun ruokalassa I H A N varmana katsoi minuun ja yritti viestittää jotain, mutta ei kehdannut kun kaverit oli siinä vieressä. Se sama poika johon puolet koulun tytöistä oli pihkassa, ja jolla oli kaunis tyttöystävä naapurikaupungissa.

Oli miten oli, pelkään että tämä alkaa muistuttaa huomion kerjäämistä. Ja sehän ei tokikaan käy päinsä. Elämä saa nyt kuljettaa minua, sillä siivet on katki eikä minusta ole ohjaajaksi.

Harmistus

Viikko sitten pikku loukkaantuminen. Pari lääkärissäkäyntiä ja nyt rajoitettua harjoittelua. Juuri nyt. Viikon olen ollut tekemättä mitään ja seinät kaatuu päälle. Ärsyttää. Kauden tärkeimmät kisat kahden viikon kuluttua. Ei mahda minkään. Täytyy antaa rauhassa parantua, jos haluan että paranee kunnolla. Toivottavasti paranee.

Viikonloppuna näin anopin yhteisessä tilaisuudessa. Olimme lähestulkoon kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Valitettavia uutisia kuulin myös sen puolen suvusta, mutta mitäpä minä siitä sen enempää. Tukekoot he nyt toisiaan, sillä minä tarvitsen vielä hieman tukea itse. Aina olen ollut itse se, jonka kanssa on voinut tulla puhumaan ja nojaamaan olkapäähän. Anoppia en ollut nähnyt joulun jälkeen, mielenkiintoista siis sinänsä. Katsotaan mitä tulevaisuus tekee.

Viikonloppuna katselin taas sinisiä silmiä. Oli ihan virkistävää. Hymyillä itsekseen ilman sen suurempaa tarkoitusta. Samaan aikaan eräs ystävä on päättänyt että hänellä on minulle mies, johon minun tulee tutustua. Ja sepä ei houkuta yhtään. Suorastaan ahdistaa.

Aurinko on sulattanut täältä jo lähes kaiken lumen. Samalla huomaan että olen itse sulanut. Vihaa on koko ajan vähemmän ja vähemmän, se muuttuu pikkuhiljaa välinpitämättömyydeksi. Pari viikkoa, sitten kakkosvaihe sisään ja minä olen virallisesti saanut otsaan leiman "eronnut". Kuinka upeaa. :P

Kevät todella tarkoittaa minulle näköjään uuden alkua. Huomaan etsiväni haaveilun aiheita, unelmia, sydämentykytyksiä. Nimenomaan sitä tunnetta, en varsinaisesti ihmistä, vaikka sitäkin toki kaipaan. Leikittelen ajatuksella halauksista ja hellistä hipaisuista. Huomaan sittenkin vielä uskovani rakkauteen, vaikka en tiedä onko sitä minulle enää olemassa.