keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Liian hyvä.

Ajelin yöllä FB:n luota kotiin. Kuusi tuntia humahti taas vauhdilla. Yöllä ei väsyttänyt. Eikä väsytä oikeastaan nytkään vaikka takana on vain neljän tunnin yöunet. Töiden jälkeen aion mennä kainaloon päiväunille. Siinä on lämmin ja turvallinen olla.

Sohvalla ollessamme, jutellessa hänen istuessaan, minä pää hänen sylissään sivuttiin monia aiheita. Palasia sieltä täältä hänestä paljastuu koko ajan. Hänellä on värikäs, ehkä vähän pimeäkin menneisyys ja muutama vuosi sitten hän on mennyt rikki samalla tavalla kuin minä vuosi sitten. Jossain vaiheessa hän sanoi, että kysy mitä haluat, hän vastaa kaikkiin kysymyksiin mitä esitän. Tähän hänelle totesin, että kertoo sen minkä kokee tärkeäksi. Vain sillä on lopulta merkitystä. Hän on puhunut ja on sanonut kertoneensa minulle asioita joita ei ole kertonut kuin parille muulle ihmiselle ikinä. Muutaman kerran illan ja yön aikana hän huokaisi ja totesi ettei tiedä miksi oikein näitä asioita minulle kertoo..

..jossain vaiheessa hän sanoi ettei ole ansainnut minua. Ja että olen liian hyvä. Kiltti naapurintyttö. Voi miten pahan olon tuo aiheuttikaan minussa. Sanat ovat kauniita. Sanat ovat ne samat sanat lähestulkoon sanasta sanaan jotka exä minulle sanoi silloin kuin otin hänet takaisin ensimmäisen pettämisen jälkeen. Minä uskoin ja luotin. Mutta en selvästi ollut riittävän hyvä. Voiko kukaan koskaan olla..

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Rajan yli.

Viime yön vietin FB:n lakanoissa. Ja päivällä kahdeksan tuntia kainalossa jutellen, torkkuen ja ohjelmia katsoen. Minä astuin nyt rajan yli, jonka ylittäminen tuntui minulle ajatuksena kovin vaikealta. Ei se sitten lopulta ollutkaan. Nyt on kovin levollinen olo.

Hän puhuu kauniisti. Sitä en olisi odottanut. Voitti sydämeni sillä tavoin. Hän saa minut hymyilemään paljon. Nauramaan. Koskettamaan. Eikä hiljaisuuskaan tunnu painostavalta. Vaikka pelkäsin niin nyt on hyvä olla.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Opettelua.

Tuntuu liian hyvältä olla hänen seurassaan. Luonnolliselta. Hän saa minut nauramaan, olon tuntumaan kuplivalta. Onnelliselta vaikka samalla hyvin epävarmalta.

Olin unohtanut miltä tuntuu opetella toista ihmistä. Ilmeitä, katseita, kehon eleitä. Äänen sävyjä. Asioita joista pitää ja joista ei pidä. Miltä tuntuu samalla tutkia itseään ja omia tuntemuksiaan samanaikaisesti. Tämä on niin erilaista kun tietää että toinen ei ole lähdössä pois. Miksi pitää olla näin varautunut. Varautunut ja samalla olo on kupliva kuin kuplajuomalla korkeassa lasissa. Tavottelen ylemmäs ja enemmän, mutta samalla tuntuu etten pääse mihinkään koska en uskalla.

Kuitenkin. Pelkään. Silti uskalsin. Pieni pehmeä suukko.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Hallinnassa vai ei.

Viikonloppuna vietin monta tuntia FB:n kanssa. Monta. Oli laittanut ruokaa kun menin hänen luokseen. Lähes kahdeksan tuntia vietin siellä. Ja ensimmäinen fyysinen kontakti.. Minulla niska aivan jumissa jota hän sitten hieroi.. Eikä muuta. Välillä kuvittelin tuntevani niskassa pientä silityksen kaltaista. Mutta en uskaltanut antaa itselleni lupaa ajatella että se olisi sitä. Tuo mies on jotenkin käsittämättömän kiltti. Hämmentävää. Antaa tilaa valtavasti. Minkä takia en ole varma siitä mitkä hänen tunteensa ovat. Minä en tiedä mistä itseni vielä löydän. Sydän ja järki käyvät keskustelua, tuntuu että kumpikin ovat samalla puolella mutta pelkäävät seurauksia.

Eilen illalla uskalsin laittaa hänelle viestin jossa kerroin pitäväni hänestä. Ja meinasin hajota pieneen radiohiljaisuuteen joka siitä seurasi...

perjantai 19. lokakuuta 2012

Sivuluisussa.

Räpistelen edelleen hieman vastaan. Sivuluisussa yritän pysyä radalla ja yritän epätoivoisesti uskotella että tilanne on edelleen hallinnassani. No onkohan noin.. Askelia eteenpäin tulee kuin juuri kävelemään oppineella taaperolla. Pieniä, huojuvia, koko ajan kiihtyviä. Koko ajan odotan koska rysähdän polvilleni ihmettelemään sitä kuinka nopeasti sitä taas tultiinkaan alas. Siltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Viikossa on tapahtunut taas paljon. Tapaamistunteja FB:n kanssa kertyy enemmän ja enemmän.

Jälkikasvu haluaa kuulemma tavata. Eli minusta on siis puhuttu. Ei tämä mikään salaisuus ole tarkoitus ollakaan, ei sillä. Mutta kuitenkin. Ilmeisen selvästi tapaamisia on jo siinä määrin että sivuunnun keskusteluissa myös muuna aikana. Tuntuu kummalliselta. Onneksi siellä ikää on kuitenkin sen verran että asiasta ei tarvitse ottaa stressiä. Mutta tuntuu lisäävän hallitsemattomuutta tässä sivuluisussa.

Viime yön nukuin erinäisistä syistä johtuen FB:n t-paidassa. En hänen kanssaan, en hänen luonaan. Kiltisti omassa sängyssä. Nukkumaan mennessä tuntui jotenkin hassulta, tavallaan söpöltä. Aamulla herätessä olisin melkein voinut vannoa että jostain pienestä kotelosta jossain syvällä sisuksissa pieni kaunis perhonen yritti ulos..

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Jarrutaisinko.

Ristiriitainen tunne. Ahdistaa. Tuntuu toisaalta hyvältä. Miksi ahdistaa? No siksi että pelkään tällä hetkellä hyvin hyvin hyvin paljon loukkaavani toista ihmistä. Miksi tuntuu hyvältä? Juttelu on mukavaa, enkä haluaisi sitä lopettaa. Huomio on mukavaa.

Niinkuin arvasitkin jo, kyseessä on minun pääni hakkaamassa seinää tasaisella rytmillä. FB. Voi kamala. Erään tekstarin lopetus sanoihin "kiitos että olet olemassa" aiheutti pakokauhua. Ei, ei, ei, ei. Ei tämän pitänyt mennä näin. Hyvä on, nyt aletaan olla siinä pisteessä että tämäkin tahvo ymmärtää ilman rautalankaa. Onko tämä pelko ja ahdistus sitten vaan sitä että minä en ole vielä valmis? Vai onko se vaan sen tietyn kipinän puuttuminen?

Tämä tuntuu toivottomalta tilanteelta. En tiedä toivooko hän jotain enemmän kuin mitä on. Tai annanko minä ymmärtää että toivoa on. Onko sitä? En minä tiedä. Ehkä voisi ollakin..

maanantai 8. lokakuuta 2012

Kulunut vuosi.

Vuosi on takana. Tähän on mahtunut paljon kaikenlaista laidasta laitaan. Hyviä, huonoja ja hyvin huonoja hetkiä. Vaikka yritin pitää itseni koossa ja jatkaa normaalisti eteenpäin kävin aika lähellä pohjaa. Siitä minulle itselleni kertoo se, että olin hetkellisesti valmis satuttamaan itseäni. Vaikkakin kuviteltu syy oli mielestäni mukamas hyvä, silti. Olin hetkellisesti valmis satuttamaan itseäni. Se oli ehkä minun menneen vuoteni pohjanoteeraus. Viime loka- ja marraskuu ovat kummallisen usvan peitoissa, eikä niistä tunnu muistavan paljon muuta kuin sen että eteenpäin mentiin päivä kerrallan. Hukassa ja eksyksissä, mielestäni mikä tahansa suunta olisi tuntunut oikealta. Kunhan olisi päässyt pois siitä hetkestä.

Talvi ja kylmä antoivat asioiden tasaantua joskin luonteelleni ominaisesti yritin ajoittain räpistellä vastaan. Elämä alkoi pikkuhiljaa voittaa ja asiat tuntuivat järjestyneen ainakin jollain tavalla. Ystävät kantoivat kuten kantavat edelleen. Talven aikana oli aikaa yrittää etsiä sitä kuka minä oikeastaan olin.

Kevät avasi pelin uudelleen. Pelotti ja jännitti. Uuden alku. Elämää. Vahvistumista. Uusia tuttavuuksia. Raikkautta ja vapautta. Heräsin selvästi eloon uudelleen. Oliko se jokin itse asetettu aikaraja, -en tiedä. Jotenkin vain tuntui siltä että kevät kääntää kaiken ja voin antaa itselleni luvan mennä ja olla onnellinen.

Kesä toi sen mitä olin kaivannutkin. Tiesin, että olen elossa. Voin hyvin ja elämään liittyvät pienet vastoinkäymiset alkoivat kuulostaa sellaisilta kuin niiden kuuluukin. Uudet ihmiset värittivät elämääni juuri sopivasti. Osa on selvästi tulleet jäädäkseen, osasta jäi hyvänpäivän tuttuja ja osa poistui jättäen kuitenkin sydämeen lämpimät värit.

Tämän vuoden jälkeen minä olen elossa. Vaikka vuoteen mahtui monta hetkeä kyyneleitäkin, silti tuntuu että vuoden aikana tapahtuneet hyvät asiat painavat kokonaisuutena vaakakupissa enemmän. Minä olen antanut itselleni luvan elää taas, enkä kadu sitä päätöstä. Mennyttä ei takaisin saa, enkä sitä haluakaan. Murehtiminen ei myöskään helpota tilannetta millään tavalla joten mitä pienistä kun ei pienetkään meistä. Minä olen tunnetasolla paljon rikkaampi kuin vuosi sitten, niin hyvässä kuin pahassa. Olen antanut itselleni anteeksi että olin niin sinisilmäinen että annoin itseni tulla loukatuksi. Minä olen sujut itseni kanssa ja se riittää.

Eron märehtiminen toivottavasti päättyy tähän, joskin toivottavasti seikkailut jatkuvat tämän elämän puitteissa.....



torstai 4. lokakuuta 2012

30.

Hyvää eläintenpäivää. Me eläimet olemme tänään juhlineet. Omalla kohdalla siis tuli saavutettua tuo hurja tasaluku. Kolmekymmentä. Maaginen luku. Vuosi sitten pommin putoaminen oli jo aika lähellä. Ja kai siitä oli merkit havaittavissa kun näin jälkikäteen katsoo taaksepäin. Mitä muutoin sain syntymäpäivälahjaksi silloin exältä? Suoristusraudan sekä Pupujen itsemurhakirjan. Kyllä. Itsemurhakirjan. Sikäli mikäli oli viisi päivää myöhemmin tiputtamaansa pommia yhtään harkinnut pidempään niin mielenkiintoinen valinta tuo kyllä. Ehkäpä toivoi että vedän itseni jojoon. Tiedä häntä.

Tänä vuonna sain yhden syntymäpäivälahjan. Yksi tuttava tarjosi kokeilumahdollisuuden uuteen lajiin. Mikä oli vallan hauskaa. Muutama tunti hikoilua lajissa jota en ollut aiemmin kokeillut. Boulderointi. Nyt on kädet hapoilla, kämmenet punaisena ja polvissa mustelmia. Mutta valloitinpa pari seinää kuitenkin. Hommaan täytyy palata paremmalla ajalla uudelleen.

Illalla avasimme äidin ja isän sekä isosiskoni kanssa pienen samppanjapullon. Kilistelimme ja juttelimme niitä näitä. Mukavaa oleskelua.

Kolmekymmentä. Minä en todellakaan ole siellä missä kolmekymppisenä kuvittelin olevani. Tämä syntymäpäivä jää varmasti mieleeni niiden saavuttamattomien unelmien, haaveiden ja suunnitelmien tyhjänä tynnyrinä. Itseasiassa olen luultavasti juuri kaikkea päinvastoin. Ja jännää sinänsä että tavoitteeni ovat tällä hetkellä vain urheilulliset. Ehkä ne sieltä vielä tulevat. Jonakin päivänä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Tyhjä aukko.

Pyörin illalla sängyssä. Ajatukset sinkoilivat sinne tänne. Tuleva kolmekymmentä ikävuotta pyöri mielessä. Samoin tuleva pomminpudotuksen vuosipäivä.

Minussa on pieni tyhjä aukko. Rakkauden kokoinen. Tuntuu siltä että en pysty välittämään kenestäkään sillä tavalla että se herättäisi suuria tunteita. Mitä se sitten onkin. Niinkuin aiemmin totesin, FB:n kanssa ei ole kipinöitä. Vaikka muutoin onkin oikein mukava. Kulkurin kanssa oli sähköä, mutta vain tietynlaista. Ei sellaista "perhosia vatsassa" -tunnetta. Tämä aukko on sellainen musta aukko, joka on nielaissut minusta sen osan joka rakastaa toista ihmistä. Mistä sen huomasin? Siitä että menneellä viikolla surin nelijalkaisen poismenoa hyvin paljon enemmän kuin ihmisen poismenoa.

Ehkä tämä johtuu siitä että eläimiltä saatu rakkaus on sellaista joka ei koskaan loukkaa. Niitä voi siis rakastaa pelkäämättä. Tai niin minä ainakin ajattelen. En tiedä kuroutuuko tuo ihmisen aiheuttama musta aukko minussa koskaan umpeen.  Ja opinko rakastamaan vielä uudelleen. Joka tapauksessa oli hämmentävää huomata itsessään tämä tunnepuolen vamma jota en aiemmin huomannut olevan olemassa. En minä välinpitämätön ole muita kohtaan. Huomasin vain itsessäni tämän tunteettomuuden.

Ja voiko rakastamaan ylipäänsä oppia? Entä jos se olikin jotain mitä minusta riipaistiin pois enkä saa sitä koskaan takaisin?