torstai 22. maaliskuuta 2012

Vielä vähän. Vielä hetken. Ajatusvirtaa osa 2

Hurjasti on kulunut aikaa edellisestä postauksesta. Kevät on kaikista kiireisintä aikaa, täytyy hoitaa eri tahoilla olevat paperityöt maaliskuun loppuun mennessä kuntoon. Vieläkin olisi muutamat paperit laittamatta kondikseen, mutta vielähän tässä ehtii.

Pysähdyin hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu. Raha on tiukassa. Ja se on suurin huolenaihe. Toisaalta kovin pieni jos tätä maailmanmenoa laajemmalti katselee. Niillä mennään mitä on annettu, pihistelen hankintoja ja mietin tarvitsenko tätä todella.

Muutoin minulle kuuluu hyvää. Keväisten ja aurinkoisten päivien myötä huomaan elämän alkavan uudelleen. Ihan niinkuin olin kuvitellutkin. Vai onko se vaan se, että annan itselleni luvan... Näen kavereita usein, urheilu maistuu ja näytän paremmalta kuin vuosiin parisuhteen aikana. Toisaalta harmittaa etten näyttänyt jo aiemmin, mutta sopii tämä minulle näinkin.

Enää kuukausi. Sitten saan oman nimeni takaisin. Eropaperit ovat viralliset. Ja tämä on käännetty sivu minun elämässäni. Samana päivänä kun vien paperit käräjäoikeuteen tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä kun palasimme häämatkalta. Myönnettäköön että se hieman kirpaisee. Olin täynnä unelmia ja suunnitelmia meistä ja perheestä. Sivustakatsojana voisin katsoa aikajanaa vuoden aikana ja kyyti on ollut kovaa. Vuoristorataa ylös ja alas.

Mitä exään tulee, on hänkin pyyhkinyt minut elämästään. Esimerkiksi naamakirjasta sillä tavalla että en enää edes näe hänen profiilinsa olemassaoloa... mutta tuopa ei kirpassut lainkaan. :D Sen huomasin vain kun katselin yhden ystäväni ystävälistaa josta hän oli hävinnyt ja totesin että tekään ette sitten ole enää kavereita... muttan olivathan he, ystäväni totesi, samoin hän on esim. sisarusteni kanssa.. naurattaa. :)

Oman kodin valmistuminen on sekin viikko viikolta lähempänä. Ja kun jouluksi pääsen omaan koppiini, en taatusti liiku sieltä mihinkään. Makaan sängyssäni ja hymyilen. Kotini tulee olemaan linnani.  Sitä odotan tällä hetkellä todella paljon.

Kaipaan edelleen hellyyttä. Se puuttuu elämästäni tällä hetkellä. Ja pelkään että pian yritän täyttää sen aukon jollain hetkellisellä. Vaikka todellisuudessa en niin haluaisi tehdäkään. En halua loukata ketään. Mutta silti...

perjantai 2. maaliskuuta 2012

ajatusvirtaa..

Perjantai. Kova tuuli puhaltaa ulkona paljastaen harmaan pilviverhon takaa pieniä kaistaleita sinistä taivasta. Kevät sulattaa jäätä myös minusta. Pikkuhiljaa tunnen eläväni enemmän ja enemmän. Ehkä tämä tuuli puhaltaa pilvet pois minun päältäni ja uskallan taas alkaa elää.

Puolitoista kuukautta. Sitten on kulunut puoli vuotta pommin tiputuksesta. Raunioista on etsitty matkan varrella itsensä sirpaleita. Minuutta. Ja jotain on löytynytkin. Ystävät ovat auttaneet kuin muistinmenetyksestä kärsivää palauttamaan mieleen kuka minä olen. Mistä tulen. Ja mitä teen.

Olen katsellut  valokuvia lokakuun lopulta ja marraskuulta. Enkä tunnista itseäni. Siinä on joku joka näyttää siltä että särkyy seuraavasta kosketuksesta. Mutta en minä särkynyt. Minä taistelin tieni eteenpäin haluamaani suuntaan. Ja taistelen haluamistani asioista edelleen.

Viime viikonloppuna törmäsin tuttuun jota en ole nähnyt 15 vuoteen. Toki hän kyseli mitä kuuluu. Ja minä vastasin kiertelmättä ja töksäyttäen mitä kuuluu. Hän totesi olevansa pahoillaan. Totesin että ei kannata. Elämä on potkinut minua päähän niin monta kertaa, että tiedän ainoan vaihtoehdon olevan se, että nousee ylös. Elämä tulee vielä potkimaan minua tulevaisuudessa. Niin sattuu kaikille ja se on normaalia. Se on vain käsiteltävä ja siirryttävä eteenpäin.

Eteenpäin siirtymienn vaatii kuitenkin uskallusta. Rohkeutta laittaa itsensä taas likoon ja olla valmiina vastaanottamaan osumaa. Ihan siihen en vielä pysty.

Minulla on ollut aina omituinen tapa lukea kirjaa. Takakannen sijaan luen yksi tai kaksi viimesistä sivua. Haluaisin nytkin kurkistaa miten tarina päättyy.  Levollisin mielin tehdä elämästä elämää tietäen tarinalla olevan onnellinen loppu...