maanantai 28. marraskuuta 2011

Elämä huomauttaa

Sunnuntaina juttelin erään ystäväni kanssa. Hän on periaatteessa samassa tilanteessa kuin minä, mutta sillä toisella puolella. Hänestä mahdollisesti tulee se parisuhteen rikkoja.. Hän on rakastunut, ja toinen osapuoli on siis suhteessa. En kysellyt sen enempää asiasta, annoin hänen kertoa sen mitä kerrottavaa hänellä oli.

Pystyin yllättävän rauhallisesti ja järkevästi suhtautumaan tilanteeseen. Näin jälkikäteen ihmettelen että pysyin niinkin tyynenä. Olisin voinut tietysti todeta, että ajatteletko yhtään ja lähteä lätkimään. Mutta näin en siis tehnyt. Kuuntelin, mutta neuvoja en kyllä antanut. Kai jokaisen meistä on tehtävä omat virheensä. Mietin kyllä että sanonko, kuinka paljon he loukkaavat läheisiään.. Heidän tiiviissä piirissään tuo nimittäin kuulosti olevan jo ystävien tiedossa, ilmeisesti vaan parisuhteen toinen osapuoli ei kaiketi tiedä..

Se mikä ehkä tässä avasi minun silmiäni, on tuo heidä tilanteensa. Se kuinka riutuvalta ystäväni vaikutti kertoessaan tilanteesta ja ahdistuksestaan. Rakastuneena, peläten menettävänsä jotain mikä ei edes vielä ole hänen. Hän oli jo miettinyt kaikkien yhteyksien katkomista rakkautensa kohteeseen koska tämä ei ilmeisesti ole valmis pistämään omaa suhdettaan katkolle. Näin oletan, tarkkaa tietoa kun minulla ei ole. Minulle itselleni oma tilanteeni tuli puskista, rysäyksellä ja aiheutti toki kovan järkytyksen. Mutta entäpä kun toiset ovat kärvistelleet keskenään jo kuukausia? Ei kai sekään helppoa ole, tosin en sen suokaan olevan. Mutta mikä rooli on tuollaisella painostuksella, ja voiko siitä koskaan seurata mitään lopullisesti hyvää?

Tyrmistyneenä minun on kai vain todettava että tätä näköjään tapahtuu luvattoman paljon. Vanha sanonta kuuluu; Usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. Minä epäilen. Luulen sen kuitenkin olevan toivo sillä rakkauden suuruuteen en enää usko..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti