Sietokyky.

Eilen lähdin kotiin vastoin suunnitelmia riidan päätteeksi. Tai tiedä nyt sitä oliko varsinaista riitaa, kovaäänistä sanomista siitä miten koiraa saa komentaa. Ei saa samalla tavalla kuin omaa koiraa. Mies on vanhan lemmikkinsä suhteen herkkänahkainen.

Paisui ehkä suuremmaksi tämä kuin olisi kummallakaan ollut tarkoitus. Otan vastaan paljon, mutta kun henkilökohtaisiin loukkauksiin mennään niin niitä en nyt jäänyt kuuntelemaan. Tässä tilanteessa puhuttiin koiran kiduttamisesta (minä nostin niskasta kynnyksen yli karkulaisen joka ei totellut. Saman olen ja olisin tehnyt omallekin koiralle. Tämä ei kuitenkaan sopinut.) ja minusta samassa lauseessa.

Sietokyky. On madaltunut valtavasti. Päässä takoo vaan ajatus että tällaista ei tarvitse kuunnella. Ei ole mikään pakko. Naurettavan pieni asia ja suuremmistakin ihmiset huutavat toisilleen. Mutta jotenkin itsellä on sellainen olo, että ei tarvitse. Toisaalta tietää, että jos joskus aikoo jonkun kanssa saman katon alle niin tarvitsee kyllä. Erimielisyyksiä on aina. Eikä niitä silloin pääse näin pakoon.

Nyt sietokyky etenkin kun mennään henkilökohtaisuuksiin tuntuu olevan aika matalalla. En muutenkaan pidä riitelystä (kukapa siitä pitäisi..) mutta jotenkin ei vaan jaksa puolustaa omia ajatuksiaan, tekojaan ja näkemyksiään.

Paikalta poistuminen oli myös paikallaan siinä mielessä että oma sähisevä kieli ei pääse latomaan asiattomuuksia takaisin. Paljonkin olisi ollut kielenkärjellä ilkeitä letkautuksia jotka nyt kaikessa hiljaisuudessa painuvat pois. Juuri sellaisia viiltäviä sanoja jotka tuntuvat inhottavilta vaikka puoliakaan niistä ei tarkoita.. Ja jos en kerran halua niitä itse kuulla, eikai sitä tarvitse toisellekaan sanoa.

Ehkä sietokyky joskus kasvaa..

Itseinho.

Mietin äsken asioita ja iski suunnaton itseinho. Erosta on ihan pian kaksi vuotta aikaa. Silti aina välillä mietin sitä kuinka paljon minua loukattiin. En päivittäin. En viikoittain. Mutta sillointällöin se tupsahtaa jostain mielen syövereistä. Ihan pian kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Eikö se ole jo sellainen aika että asioiden pitäisi olla jo kaukana takana.

Siitä tuli ajatus. Entä jos se  ei koskaan häviä? En halua elää lopunelämääni sillointällöin miettien kuinka minua loukattiin. Onko tämä nyt sitten sitä että en ole asiaa käsitellyt loppuun asti vai mikä. Päähän palaavat ajatukset eivät saa minua itkemään tai suremaan, eivät surkuttelemaan. Vihan tapaista tunnen välkähdyksen ajoittain, mutta niin pientä etten pidä sitä ongelmana.

Itseasiassa asia, joka sen vihanpilkahduksen on pari kertaa saanut pintaan on puhe Siitä Naisesta. Ihan lyhyen ajan sisällä kaksi ex-miehelle läheistä naisihmistä jotka selvästi kokeilevat kepillä jäätä ovat saaneet sen aikaiseksi. Vähän kierrellen ja kaarrellen on kyselty mahtuisinko samaan tilaan tai että jos kadulla vastaan tulisi niin tervehtisinkö. Ensimmäinen juu mahtuu mutta mitään ei tartte tulla sanomaan. Ja ei, en tervehtisi. Näissä keskusteluissa on kummassakin pilkahtanut "mutta eihän Se Nainen ollut siihen syyllinen. Ei se ole sua pettänyt. "  Jaa ei vai? Kyllä valitettavasti luen sen kummankin osapuolen toteuttamaksi petokseski kun selän takana vahdataan tietoisesti naimisissa olevan miehen kanssa. Suurempi syyllinen on kaksilahkeinen, mutta koska toinen tiesi parisuhdetilanteen eikä asiaa toppuutellut on minun silmissäni yhtä syyllinen.

 Nämä asiat saavat aikaan itseinhoa. Näiden pitäisi olla jo käsiteltyjä. Ohi. Toivottavasti jonain päivänä. Pidän itsestäni sataprosenttiseti.

Paluu arkeen.

Pientä hiljaiseloa ollut tällä rintamalla vaikka todellisuudessa on rytissyt ja eilen sai palata töihin lepäämään. Kilpailut on kilpailtu tällä erää ja sen verran jäi kaivelemaan että ylimenokaudella täytyy miettiä että joskos sitä vielä. Seuraava kierros on parin vuoden päästä, ehkä neljän.. Vaikka kaappiin tuli hieman täytettä, se kirkkain jäi uupumaan.

Mitä maailmassa on tapahtunut. Exän taloudessa on kuulemma lisäännytty. Nyt siellä saralla on saavutettu kaikki se mitä minulta riistettiin. Mutta yllättäen tuo lisääntymistieto ei kirpaise. Tuon lisäksi kuulin että tämä nykyinen on hieman sellaista vahtivampaa tyyppiä.. töihin kuulemma soitellaan monta kertaa päivässä. Ehkäpä raskauskilojen keskellä mietityttää löytääkö se sieltä työpaikalta jälleen uuden.. Ehkäpä ehkäpä. Lähinnä tuo minussa herättää huvittuneisuutta. Hienoa jos siitä pitää, itsellä menisi kyllä hermot tuollaiseen vahtaamiseen.

Mitäpä omassa elämässä. Oma ihana koti on valitettavan paljon tyhjillään. Miehen luona olen ollut paljon, siellä on hyvä olla. Mies rakentaa. Omaa kotia omalle tontille. Ja aina joskus hänen suustaan lipsahtaa "me rakennetaan". Tekisi mieli aina korjata että ei me, sinä. Sinä rakennat. Minä autan missä voin, mutta sinä rakennat. Sinä olet lainan ottanut, suunnitellut talon, hankkinut laitteet. Sinä rakennat, minä autan. Mutta en kehtaa. Kertaalleen on jo kovin sanoin keskusteltu siitä pitääkö mielipiteet ja ajatukset sanoa suunnitelmista ja pohjaratkaisuista. Edelleen mietin sitä, että uskaltaako heittäytyä täysin. Yritän uskotella että miksikäs ei, mitään menetettävää ei ole. Silti vaan hirvittää.