Minun paikkani.

Olen kyllästynyt tähän sisuskaluja kalvavaan pelkoon.  Ahdistavaan tunteeseen ja päässä takovaan entäs jos. Omia ajatuksiahan  ne, miksi ne niin sitkeästi minua kuitenkin piinaavat vaikka haluan niistä eroon?

Viikonloppuna Miehen rakennuksella ehdin monasti olla omien ajatuksieni kanssa kahden. Useamman kerran mietin, miten erottaa että tämä on aitoa? Oikeaa? Luulin niin edelliselläkin kerralla. Haluaisin varmuuden. Mutta sitä ei taida millään saada.

Eilen illalla hän työnsi minut leikkisästi sivuun ja totesi että kakis asiaa pitää aina muistaa; älä koskaan mene portsarin ja hänen kahvikuppinsa väliin. Ja älä koskaan mene miehen ja hänen sohvansa väliin. Olin väsynyt ja halauksen  tarpeessa. Mies jäi sohvalle, itse menin nukkumaan. Asia harmitti kovin ja pohdin lopulta myös sitä, mikä on minun paikkani. Minun paikkani on jossain kaukana. Lapsen (tietenkin, en muuta oletakaan), koiran (no joo, paljon on se pieni eläin pitkän elämänsä aikana nähnyt ja kuullut) ja nyt sohvan jälkeen. Vaikka tuo olikin vitsiksi tarkoitettu, tuntui se puolittain todelta.

Tiedän että tarkoitus ei ollut loukata, mutta on vaan asia joka minuun kolahtaa kovasti. Tällaisten asioiden takia tuntuu että otan isoja askelia takaisinpäin omaan kuoreeni. Toisaalta se samalla vahvisti tunnetta että minun ei tarvitse enää uhrata minulle tärkeitä asioita toisen vuoksi. Ei enää, se on tehty jo.

Ehkä minun paikkani vielä löytyy.

Kaksi vuotta.

Tänään. Päivälleen. Kaksi vuotta. Kahteen vuoteen on mahtunut paljon asioita. Mitä niistä on jäänyt mieleen? Vuoden sisään kolme muuttoa. Tavaroiden läpi käymistä, järjestelyä ja sijoittelua. Lopultakin tavaraa on vielä liikaa. Viimenen muutto 11 kuukautta sitten juuri valmistuneeseen omaan ihanaan kotiin. Asia jota arvostan suuresti, mutta hyödynnän aivan liian vähän.

Kahteen vuoteen mahtuu kaksi miestä. Toinen KesäKolli, toinen FB. KesäKolli oli tietoisesti itsetunnon nostatusta vaikka epätoivoisen naisen mieli jossain kohdassa janosi lisää jotain mitä ei ollut saatavilla. FB oli ja on edelleenkin puolestaan turvallisuutta. Mutta myös pelkoa.

Tämän kahden vuoden sisään on mahtunut myös vanhan yrityksen pyörittämistä, luonnollisesti. Mutta myös uusi, enemmän harrastustoimintana kulkeva yrittäjyys jota voi tehdä  varsin vapaasti silloin kun siltä tuntuu. Lisätienisti ei missään tapauksessa ole huono asia.

Elokuussa urheilijaelämäni saavutti tähänastisen huippunsa. Kolmas maaedustus toi painavaa tavaraa kaappiin, joskin se kirkkain jäi saavuttamatta. Matka tähän saavutukseen kesti itseasiassa lähes sen kaksi vuotta, sillä ajatus maajoukkuepaikan tavoittelusta syttyi tammikuussa 2012.

Kahden vuoden aikana tietyt ystävyyssiteet ovat vain vahvistuneet. Mukaan luettuna Paras Ystävä sekä Hyvä Miespuoleinen Ystävä. Muutama tuttava on matkan varrella kadonnut, mutta mukaan on tullut myös kourallinen lisää.

Matkaan on mahtunut vuoristorataa, itkua, naurua, raivoa. 

Mitä minä olen kahden vuoden jälkeen? Ehdottomasti vahvempi. Tiedän selviäväni lähestulkoon mistä vaan, enkä usko sellaiseta estettä olevan jota en ylittäisi vaikka se sattuisi. Varovaisempi. Sormiaan ei tietentahtoen tahdo polttaa. Pelokkaampi. On asioita joita FB miehelle en edelleenkään uskalla puhua. Sillä se tarkottaisi sitä, että minä antautuisin täysin alttiiksi  haavoittamiselle enkä edelleenkään tiedä olenko koskaan halukas siihen enää.

Naisen mieli.

En ole koskaan ajatellut omaavani "perusnaisen" ajatusmaailmaa. Nalkuttavaa. Marttyyria. Jolle Minä on tärkeintä. mutta täytyy myöntää, että nyt kun tuossa synttäreitä vietin ja Mies ne kokonaan unohti, se tuntui yllättävän pahalta.

Hän on kertonut että ei huomaa jos hiukset leikataan tai hiustenväri muuttuu. Ja totta on, olen huomannut ettei hän huomaa. Se ei edes haittaa itseasiassa minua. Se on vaan jotain mikä on, ei sillä ole sen suurempaa merkitystä. Mutta hän unohti tosiaan synttärit. Ihan kokonaan. Ei onnitteluja, ei lahjaa, ei mitään. Naisen mieli, joka näköjään myös minun kovakalloni sisältä löytyy ihmetteli itsekseen että enpä taida siis juuri mitään merkitä. Kyllä. Juuri tuo klassinen kävi mielessä. En merkitse mitään, kun ei se edes muistanut.

Kohta vuoden verran on siis pyöritty yksissä. Joulu meni samaisissa merkeissä. Eli eihän nyt kyse siitä ole, ettenkö olisi tärkeä. Mutta kyllä se kummasti kävi mielessä. Nyt se vaan tarvitsee unohtaa ja ymmärtää että tämä kuuluu tähän suhteeseen.