Sydämentykytyksiä

Viikonloppu aiheutti sydämentykytyksiä ja yllätän itseni maanantaina haaveilemasta. Viikonloppuna katselin hurmaavia harmaita, avoimia silmiä. Ja katselin syvänsinisiin silmiin. Sydämentykytyksiähän nuo aiheuttivat, ei mahda minkään. Mutta mukana ei ollut edes pienen pientä flirttiä. Minä vaan yllätin itseni haaveilemasta. Viikonlopppuna ja tänään. Kuinka hyvältä tuntuikin katsoa toista silmiin ja huomata hänen nauravan minun jutuilleni. Naurettiin koko seurue yhdessä. Samalla kun huomasin tykytykset, karistin nuo ajatukset päästäni. En minä voi. En näin pian. En näiden ihmisten kanssa. Se aika tulee myöhemmin.

Tänään hoidin laina-asiat kuntoon. Pian kirjoittamaan nimeä kauppakirjaan ja odottelemaan oman kodin valmistumista. Sekin asia siis etenee.

Viikonloppuna sain tosin ikävän puhelun kun eräs "sukulainen" soitti.. kyseli miten pärjään ja kertoi myös puhelun aikana kuinka kesällä hänen ystävänsä oli nähnyt mieheni konsertissa. Nuolemassa tuota avionrikkojaa. Hirveän viehättävää jotenkin että sitä on pitkin suomea tiedetty asiat jo ennen kuin minä niistä sain tietää... Mutta se siitä. Tämä liittyy ehkä enemmänkin edelliseen postaukseeni raportoinnista.

Minä jatkan unelmointia. Sinisistä ja harmaista silmistä. Hymyistä. Onnellisuuden pilkahduksista jotka minä ansaitsen.

Miksi minulle raportoidaan?

Äääääh... nyt tulee vinkumista. Ei voi mitään. Periaatteessa yleensä en välitä siitä että ihmiset ovat uteliaita. Mielestäni se kuuluu osittain ihmisyyteen, olen itsekin utelias. Mutta miksi, oi miksi minulle pitää raportoida exäni tekemisistä ja menemisistä? "Näin hänet sen uuden kanssa." "No nyt se on tehnyt sitä ja tätä."

Ihan kuin noita asioita kerrottaisiin minulle ja odotettaisiin silmät kiiluen mitä tapahtuu? Romahtaako se? Parkuuko se silmät punaisiksi? Kiroaako se äijän alimpaan helvettiin? Rikkooko se tuon kahvikupin? "Pommi" tiputetaan ja sitten jäädään odottamaan että mitä tapahtuu. Tämä uteliaisuus on sellaista josta en pidä.

Hetken tunnen vihaa. Sitten ei enää mitään. Aivan sama. Se paska on poissa minun elämästäni. Ikuisesti. Ei minun tarvitse enää itkeä, kiljua, surra tai rikkoa. Se juna jatkoi matkaansa ja minä jäin tällä pysäkillä pois. Minä menen eteenpäin. Toiseen suuntaan.

Valitettavasti huomaan töiden lomassa monasti miettiväni edelleen että miksi? Tuota vastausta en tosiaan saanut, enkä sitä enää lähde kyselemään. Mutta ilmassa oleva kysymys lienee se syy miksi nuo asiast pyörivät mielessä. Mietin myös valitettavasti häntä. Meitä. En haluaisi.

Nyt on niin monta uutta onnellista asiaa elämässä että haluaisin jo unohtaa. Haluaisin jostain sellaisen keltaisen napin jonka veden kanssa voisi huuhtoa kurkusta alas. Samalla olla onnellinen ja unohtaa.

Tavoitteet tulevaisuuteen

Mennyt viikonloppu oli vauhdikas ja siitä jäi pääasiassa hyvä mieli. Vaikka tutut raportoivatkin exän kulkevan nykyisen ja kersan kera pitkin kyliä kainaloikkain, ei tuo aiheuta vihaa enää kovin pitkäksi aikaa. Toki ärsytyskynnys ylittyi mutta selvästi kerta kerralta se jaksaa häiritä vähemmän ja vähemmän. Hienoa. Pidän siitä.

Viikonloppu ja itseasiassa mennyt toi uusia tuulia muutoinkin. Palasin urheilun parissa lajiin jonka lopetin yli kymmenen vuotta sitten. Nyt kokeilemaan uudestaan. Ja kyllähän ne jutut sieltä selkärangasta löytyivät. :) Viikonloppuna palasin toisessa lajissa myös kilpailemaan, ja sain lunastettua itselleni valmennuspaikan takaisin. Nyt tähtäin tulevaisuuteen ja arvokisoihin. Siinä sitä riittää taas pähkäilyä miten tämän kaiken saa yhdistettyä tässä elämässä... Mutta olen onnellinen että sain uudelleen tämän mahdollisuuden. Edellisellä kerralla kuitenkin hylkäsin sen, sillä pistin suunnitteilla olevan perheen tuon asian edelle. Kuten Irina kappaleessa toteaa; "yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, joita molempien piti vaalia. Uhrata kaikki sen puolesta -sen teki vain toinen." 

Jotenkin tuntuu hassulta että usein eroihin on syynä se, että parisuhteen osapuolet eivät ole valmiita tekemään uhrauksia suhteensa puolesta. Toisaalta tällä hetkellä ymmärrän sen varsin hyvin, etenkin kun toinen ei sitä arvostanut pätkän vertaa.  Tai sitten tehdyt uhraukset eivät vain kohdanneet, mahdollista kai sekin.

Nyt minä elän vain itselleni.

En kaipaa muutosta?

Mietin itsekseni, miksi minun on näinkin yllättävän hyvä olla. Minä en kaipaa muutosta. Ainoa mitä tällä hetkellä kaipaan, hieman enemmän tuloja ja oma koti jossa asua. Molemmat ovat järjestettävissä olevia asioita, ilman liian suuria muutoksia. Itseasiassa oma koti on jo taas askeleen lähempänä, jännityksellä odottelen kauppakirjojen allekirjoittamista ja sitä että rakentaminen alkaa. Odottavan aika on pitkä. Rahan suhteen on tehtävä töitä, yrittäjänä ei ole helppoa. Mutta tarvittaessa sitten vaikka puhelinmyyjäksi muutamana päivänä viikossa jotta saa ylimääräistä tienistiä.

Muuta minä en sitten muuttaisikaan. Harrastukset ovat pysyneet samoina, joskin palasin yhden pariin 14 vuoden tauon jälkeen. Kaverit ovat pysyneet samana. Kiinnostuksen aiheet ovat pysyneet samana. En kaipaa radikaaleja muutoksia (enää). Saattaa johtua myös siitä, että olen ihmisenä hyvin muutosvastarintainen. Asioita toki voi ja täytyy muuttaa jos se on tarpeen, mutta ei vain siksi että on hienoa tehdä muutoksia. Minussa se aiheuttaa levottomuutta.

Se miksi minun on hyvä olla, suuri kiitos siitä kuuluu perheelleni. Vanhempani joiden luona nyt majailen ovat suhtautuneet tilanteeseen käsittämättömän hyvin. Saattaa johtua siitä että ovat itse aikoinaan kumpikin eronneet. Samoin sisarukset ovat olleet isona tukena. Vaikka emme varmastikaan ole niitä kaikkein tiiviimpiä yhteisöjä, emme soittele päivittäin tms. mutta tiedämme että voimme tukeutua toisiimme tarpeen tullen. Suku on pieni, siitä on tässä etua.

Miksi sitten en kaipaa muutosta? Luulen että olen koko ajan ollut se kuka olen, olen tehnyt niitä asioita mitä haluan tehdä. Minulla ei ole sen enempää tarvetta "toteuttaa itseäni" millään muulla tavalla. Olen kohtuullisen vahva persoona, joskin keskustelemalla minuun on yllättävän helppo vaikuttaa. En anna asioissa yleensä periksi vain siksi että joku käskee tehdä niin. Paitsi nyt kun minua on loukattu. Tämä ero on varmaan elämässäni ainoa asia jonka olen antanut periksi ilman että sen suuremmin olen siihen yrittänyt vaikuttaa. Mutta koska vastapuolella ei ollut kiinnostusta asian selvittämiseen en myöskään koe huonoa omaatuntoa siitä että olisin epäonnistunut. Toisaalta minulta on myös turha enää kysellä, josko asiat selvitettäisiin nyt (ei sillä että olisi sitä edes ehdottanut, en ole kuullut exästä sitten lokakuun...) sillä se juna meni jo. Minulla ei ole siihen tarvetta sillä hänet on pyyhitty elämästäni. Lopullisesti.

Olen siis tietyissä asioissa myös aika ehdoton. Ja pidän pääni. Kai voi sanoa että siinä mielessä olen vaikea ihminen, mutta en minä helppo haluaisi ollakaan. On minut omalla tavallaan niin monessa sopassa keitetty että sanonta "mikä ei tapa, vahvistaa" pitää erittäin hyvin paikkansa.

Nyt jatkan tämän epämääräisen flunssanalun kuulostelua. En yleensä tule kipeäksi ja sairasteluni onkin tällaista pientä juimimista ja kurkun arkuutta. Voi kun tulisi kuumetta ja kunnon tauti niin tämäkin menisi nopeammin ohi..

Missä olet, aurinko?

Valoa. Lämpöä. Suljettujen silmien takaa kajastavaa kirkkautta. Hälinää. Naurua. Hipaisuja, hiuksien hulmahduksia. Kylmiä juomia, ystäviä. Vihreää ruohoa. Kukkia. Lämpimiä öitä. Kostean asfaltin tuoksua kuumassa ilmassa. Kaipaan sinua, aurinko. Missä piileskelet, miksi annat hyhmän sataa taivaalta?

Koska on tammikuu. Kevääseen on matkaa. Ja niin on minun eheytymiseenikin. Haluaisin olla jo ehjä. Haluaisin nauraa ilman että muistan kuinka minua satutettiin. Haluaisin nauttia elämästäni ilman että muistan kuinka se yritettiin pilata.

Oi aurinko... tule ja kanna minut pois tästä harmaasta. Anna minulle uusi alku.

Miesten kadehdittava solidaarisuus toisiaan kohtaan

Nuo kaksilahkeiset. Niillä on käsittämätön yhteenkuuluvuusmuuri joka lähestulkoon on verrattavissa Berliininmuuriin. Vaikka ei oltaisi edes kummoisia ystäviä, erotilanteiden käsittely miehillä on selvästi selkeämpää kuin naisilla. "Näin se vaan on." Suurinpiirtein toteamus, ei muuta. Ja siinä sitä ollaan. Ei sen kummempia. Mennään kaljalle.  Tuon muurin läpi on ihan turha yrittää, eikä siihen suunnatut sähikäiset vaikuta mihinkään millään tavalla.

Olen siitä ehkä toisaalta jopa hieman kateellinen.

Naisilla, etenkin hyvillä ystävillä, kuten omallani on myös se tietty yhteenkuuluvuuden tunne. Ainoastaan emme ole muurimaisia, vaan täynnä pyhää vihaa niitä pettureita, kaksinaamaisia hirviöitä kohtaan, joihin olemme tämän mitättömän lyhyen matkamme varrella törmänneet. (Ja tätä ei saa nyt ymmärtää vihana, sen poistuminen minusta oli uudenvuodenlupaus.. :P  ) Keksimme keskenämme kaikkia mahdollisia tapoja tehdä exän elämä vaikeaksi, ja nauramme niille jutuille päälle. Miehet vain tuntuvat toteavan että "näin se vaan on". Ja otetaan ehkä kaljat päälle.

Tuntuu että miesten reaktiot eivät poikkea toisistaan edes riippuen siitä kuinka kipeä ero toisella on ollut.  Onkohan siihen olemassa jokin sukupuoleen määräytyvä kytkös? Me "kauniimman" sukupuolen edustajat pönkitämme toistemme vihaa yhdessä, heittäen kuvitelmissamme nuo mitättömyydet kalojen ruoaksi. Jos itse ei ole keksinyt jotain, ystävä kyllä keksii. Ja mikäpä sen mukavampi tapa viettää iltaa, kuin mietti sitä kuinka vittumainen akka sitä osaisikaan olla.

Toisaalta me naiset myös itkemme yhdessä. Puramme pahan olon ja surun keskustelemalla ja turvottamalla silmälle. Tuntuu että miehet ehkä katsovat tuoppiin puolitoista sekuntia pidempään ja toteavat sen jäkeen "näin se vaan on". 

Liekö tuo miehillä sitten jopa jotain syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin mitä meillä naisilla on? Ehkei sanoja tosiaan tarvita, kun tiedetään jo, mitä mieltä toiset on. Siksikö asiaan voi suhtautua niin rauhallisesti, joskus jopa flegmaattisen oloisesti?

Vai onko kyse siitä että lusikkaa ei haluta tunkea siihen naapurin keittoo? Me nimittäin hämmennämme naapurin sopat siinä missä omammekin. Ainakin sen sydänystävän kanssa joka oli valmis muuton yhteydessä tulemaan pakkaamaan tavaroita "oho, tää irtos" -mentaliteetillä. 

Toisaalta minä en ole mies. Enkä tiedä mistään mitään. Tämä on vain se tunne joka minulle on muodostunut, eikä tätä väsynyttä pohdintaa kannata ottaa liian vakavasti. :) Ja nyt minä menen nukkumaan.

Ahdistushetki

Mietin äsken 9 kk sitten tehtyä häämatkaa. Aurinkoa, rantaa, hymyä, onnea, rakkautta, luottamusta.. mitä kaikkea tuohon hieman reiluun viikkoon kuuluikaan. Ja sain pahoinvointikohtauksen. Oliko se sittenkin aurinkoa, rantaa, huijausta, uskottelua, petosta, hyväksikäyttöä.. Mitä lie.  Pahoinvoinnin kai aiheuttaa se, miten onnellinen olin tuolloin. Ja miten minua huijattiin. Sattuu. Ahdistaa. Tavallaan vaikka ei kuitenkaan. Puolet minusta haluaa edelleen surra ja yrittää ymmärtää mitä tein väärin, puolet minusta on heittänyt kaiken tuon taakseen ja kulkee kohti tulevaa. Mitä se ikinä onkin.

Teimme muitakin matkoja, mutta jotenkin tuo häämatka on se joka todella satuttaa. Edes häiden ajatteleminen ei satuta niin paljoa. Tuolla olin niin onnellinen hetken, muistan jopa sen hetken kun mietin etten koskaan ole ollut näin onnellinen. En valmistuessani ammattiin, en ostaessa ensimmäistaä asuntoa, en myöskään muuttaessa seuraavaan. En edustaessani kotimaatani arvokilpailuissa,  enkä varmaan edes silloin kun päätimme aikoinaan palata yhteen. Tunne viime huhtikuussa oli käsinkosketeltavan intensiivinen. Minä. Tässä. Onnellinen.

"I don't miss him. I miss who I thought he was.."

Eron plussia ja miinuksia, osa 1

Väittävät että kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Niin varmasti onkin. Minä tein itselleni uudenvuodenlupauksen, päätin että nyt vihan on aika loppua ja unohduksen tulla tilalle. En voita mitään keräämällä vihan tunnetta, paitsi sen että tunnen itseni ehkä hieman voimakkaammaksi. Mitä hyvää tästä siis on seurannut?

1. Painon tippuminen. Ei ole koskaan ollut minulle helppo prokkis. Nyt on lähtenyt itsestään, näytän nuoremmalta (jeij xD ) ja tunnen voivani paremmin. Vaikka onkin kyse pinnallisesta asiasta, tuo saa minut voimaan hieman paremmin myös henkisellä tasolla. Toisaalta jokainen joka on taistellut ylipainon kanssa, tietää mitä se tarkoittaa.

2. Minun ei tarvitse ajatella häntä tai meitä. Olen aina ollut huomioon ottava tyyppi. Aina, ihan aina, oli kyse jostain pienemmästäkin menosta muistin kysyä että sopiiko se. En sillä että olisin tarvinnut lupaa menemisiini, ei siitä ollut kyse. Halusin vain aina varmistaa että ei ollut mitään yllättäviä suunnitelmia tms. Tai jos toinen vaikka olisi halunnut lähteä mukaan. Voin nykyään päättää itse menemisistäni ilman että tarvitsee miettiä toista.

3. Kadonneet ystävät. Sellaiset jotka eivät ole olleet yhteyksissä piiiiiiiitkiiin pitkiin aikoihin. He ovat ottaneet yhteyttä ja montaa sellaista olen nähnytkin. Mikä on aivan huippua. Tuostakin heräsi toki kysymys, miksi ja mihin he tässä välissä katosivat. Minä olin meillä se joka järjesti illanistujaisia yms. Mutta yhdessä toki mietittiin ketä kutsuttiin jne.

4. Uudet tuulet. Niitä odottelen ja haistelen. Pelkään, jännitän, suunnittelen, toivon. Kaikki on niin kovin erilaista tästä vinkkelistä. Mutta minä opettelen. 

Miinuksia..

1. Fyysinen yksinäisyys. En välttämättä niinkään kaipaa seksiä, mutta kainaloa johon käpertyä. Halauksia. Suukkoja. Ylipäätänsä kosketusta. Kosketus on aina ollut minulle tärkeä, ja sitä todella kaipaan. Toisaalta en todellakaan halua ketään ventovierasta itseäni lääppimään.

2. Taloudellinen tilanne ja siihen liittyvä epävarmuus. Kaksin oli helpompaa. Tottakai. Yrittäjänä oleminen ja sitä kautta lainan saanti eivät ole ihan niin itsestään selviä asioita. Ainakaan tällä alalla. Ehkä täytyy miettiä myös uudelleenkouluttautumisen mahdollisuutta.

3. Suunnaton pettymyksen tunne. Se että minä en ollutkaan kovin tärkeä. Tämä on asia joka jättää kovin suuren arven jo valmiiksi riivittyyn sieluuni. Ja sitä ei voi korjata, arvet toki varmaan joskus hieman pienenevät, mutta eivät katoa.

4. Kontaktin ottaminen mieheen. En vaan osaa. En osaa flirttailla, enkä olla viehättävä. Sanon asiat aikalailla suoraan (vaikka tarvittaessa olen hienotunteinenkin..) ja olen enemmän yksi jätkistä. Toisinaan haluisin kuitenkin olla se heikompi astia..

Tämä lista on kovin lyhyt ja ajatuksen virtaa.. paremmalla ajalla lisää..