Viikonlopun viihdyke

Ei ollut aikuisviihdettä. Tällä erää. Perjantaina viestittelin kulkurin kanssa, hieman flirttiä taas kehissä. Samanmoista kuin ennen juhannustakin. Lauantainakin vielä jotain ja sunnuntaina sitten taas vähän jäisen puoleista. Perjantai olikin kaikin puolin mukava ja sai useaan otteeseen hymyn taas huulille. Vietin pitkästä aikaa ihan omaa aikaa. Luin kirjaa, höpöhöpö romantiikkaseikkailua. Mitä olen lukenutkin aiemmassa elämässä paljon. Mutta en yhtään lokakuun jälkeen. Usko romantiikkaan on ollut sen verran kadoksissa ettei lukeminen ole tuntunut mielekkäältä. Vielä enemmän hymyä sai huulille kun ensimmäisen viidenkymmenen sivun jälkeen kirjan päähenkilöt -mies ja nainen- tapasivat pitkän ajan jälkeen.. ja tuo hieman rentun oloinen, aika kuumaksi kuvailtu uros saapui paikalle moottoripyörällä. Täytyy sanoa että kyllä hymyilytti.

Lauantaina oli kiireinen päivä ja ilta menikin sitten juhlinnan merkeissä. Pöytäseurueeni koostui neljästä sinkkumiehestä. Jonka tässä tajusin sitten jälkikäteen. Neljä sinkkumiestä pöydässä ja mitä minä teen??? No viestittelen Kulkurin kanssa.. että tämä tyttö nappasi taas pinnat himaan ja toteaa että jälkiviisaushan se.. No itseasiassa näistä sinkkumiehistä ainoastaan yksi on tällä hetkellä yhtään enemmän kiinnostava, ja hänkin liian nuori minulle. Mutta ihan mukavaa silmänruokaa, upeat silmät ja upea hymy. Hymy jonka nähdessä väkisinkin hymyilee myös itse. Se on jotenkin niin ystävällinen ja lämmin. Ja ne harmaat silmät. On ne samat joihin taisin tammikuun lopulla tuijotella. Yksi miehistä oli aiemminkin mainitsemani miespuolinen ystäväni, jota ei siis toisaalta voi laskea mukaan. Kolmannen kohdalla olin ehkä havaitsevinani jotain pientä katsetta, mutta jotenkin ei tällä hetkellä iskenyt. Ehkä liian rauhallinen. Ujo kenties. En osaa varmaksi sanoa kun en tunne, mutta en tuntenut siis suoraa vetoakaan. Ihan mukava muutoin. Neljäs ei minun tyyppiseni laisinkaan, mukavaa juttuseuraa kuitenkin niinkuin kaikki kolme muutakin.

Kaikin puolin siis mukava viikonloppu. Tuntuu siltä että saan kesästä irti sen mitä on tarpeenkin. Tosin on tämä myös kovin väsyttävää, sen kertovat silmänalla oleilevat tummat laikut. No kuolema kuittaa univelat ja haudassa on aika levätä.

Teinimeininkiä...

Eilen huomasin itsekseni käyttäytyväni kuin teini poikien kanssa, silloin kun ei tiedä mitä niiden päässä oikein liikkuu. Siis poikien. Minun päässäni ei luonnollisestikaan liiku enää juuri mitään, sen verran menetetty tapaus taidan olla.

Mutta siis asiaan. Vaihdoin tuossa naamakirjaan profiilikuvan. Siitäpä sitten pari kommentoijaa totesi että oletpa kuihtunut pieneksi ja että pulkannaru lähenee. (Tähän "mallin" kommentti, aika kaukana ollaan vielä, jos vaakaa -jota ei kyllä pidä uskoa- uskoo, olen vielä ylipainon puolella. Peili alkaa olla kyllä eri mieltä jo.) Ja itse olen kohtuullisen tyytyväinen kuvaan tällä hetkellä. Mutta siis pari tällaista huomautusta kommenteissa. Ja sitten privana tulee Kulkurilta viesti että "älä kuuntele kateellisia, hyvältä näytät :D". Siis mitä helvettiä???? Puolitoista viikkoa vastaukset ovat olleet hyvinkin nihkeitä, yhden-kahden sanan mittaisia jäisiä toteamuksia. Ja nyt sitten tämä? No ihan kiva viesti juu, mutta silti, mitä helvettiä????? Mihin ne jäät nyt sitten jäi, mulla tää siideri on tässä kädessä ja tarttis vähänn viilennystä..? No keskustelu ei sitten tokikaan jatkunut siitä eteenpäin.

Ja siis tietenkin naiseläjänä luonnollisesti tunnin pyörittelyn jälkeen olin keksinyt pari oikein hyvää teoriaa tapahtuneelle. Siis rivien välistä lukeminenhan on vuorovaikutusta siinä missä muukin keskustelu... toki toki. Mutta siis vaihtoehdot ovat nämä: A) Kulkuri on sitä mieltä että minulla on niin huono itsetunto että kahden läheisen ihmisen kuittailut pulkannarusta täytyy korjata privaviestillä. Etten nyt vaan keksi mitään tyhmää.. TAI B) Juhannuksena tapahtui jotain minkä takia Kulkuri haluaa pitää etäisyyttä. Olisiko voinut käydä niin, että vaikka Kulkuri oli suunnitellut vain mukavaa kesäkivaa ja pelisäännöt olivat hänen selväksi tekemiään, hänen suunnitelmansa menivät ehkä metsään? Vietimme kuitenkin aikaa pari päivää aika tiiviisti, kai se selvä yhdenillanjuttu olisi helpompi heittää mäjelle..

Mutta joo. Olisipa mukava kuulla muita aikuisten ihmisten teinivisioita. :D Laittakaahan kaikki päättömimmät keskenkasvuiset analyysinne tilanteesta kommentteihin. :P Saadaan hauskaa kesälukemista..

Kun huomaa itse järkyttyvänsä omista teoistaan

Nyt kun elämä alkaa juhannuksen jäljiltä tasaantua ja palata omiin uomiinsa on ollut aikaa ajatella. Esimerkiksi nyt aamulla töihin ajellessa, työmatka kun hieman piteni aikaisemmasta toiselta paikkakunnalta löytyneen väliaikaisasunnon seurauksena.

Tänä aamuna tajusin pienoisena järkytyksenä, että hitto. Mähän tosiaan hyppäsin sänkyyn sen miehen kanssa. Jotain, mikä ei tosiaan ole yhtään mun luonteelle sopivaa. Tai niin ainakin luulin. Vielä suurempi järkytys oli tajuta se, että se ei ollut edes vaikeaa. Ja, että se tuntui jotenkin paljon luontevammalta kuin exän kanssa. Toisin sanoen hommaa ei edes ajatellut vaan se vaan lipui. Aiemmin olen tuntenut itseni välillä hyvinkin epävarmaksi. Miksi, en tiedä.

En tiedä onko kyse siitä että haluan vapauttaa itseni jollain tasolla jostain kahleista. Eilen mietiskelin ajatusta jos vaikka kun täytän 34 vuotta myisin asuntoni jonka nyt ostan, pistäisin osan rahoista tuottotilille kasvamaan ja matkaisin osalla ympäri maailmaa. Mutta se olisi vasta sitten joskus. Minä olen ollut aina hirveä stressaaja, ja tuosta noin vaan maailmalle lähtö ei kyllä kuulosta minulta. Nyt haluan kuitenkin ensin selvittää tämän tilanteen loppuun ja katsoa miten näillä käteen jääneillä korteilla voi oikeastaan pelata. 

Selvästi tuntuu kuitenkin tarve uudistaa itseään. Tai onko se sitten sitä, vai enkö vain kuitenkaan ollut parisuhteessa se joka luulin olevani. Tuo kyllä kuulostaa aika älyttömältä, mutta kyllä sekin on käynyt mielessä.

Ärsyttää.

Kulkurin käytös ärsyttää. Jäitä tulee edelleen ihan urakalla. Mitään ei voi keskustella. Edes kuulumisiin ei vastaa kunnolla. Kunnon tylytystä. Nyt tekisi jo mieli kysyä että mitäs helvettiä tässä nyt oikein tapahtuu, olenko sanonut tai tehnyt jotain. Koska siltä se tällä hetkellä vaikuttaa. Juhannus ei kuitenkaan kaduta, enkä myöskään mitään parisuhdetta tästä ole haikailemassa. Mutta olisi silti kiva jutella niinkuin kavereiden kanssa jutellaan.

Olen yleensä ollut aika suora tällaisten asioiden kanssa. Nyt kuitenkin emmin, pitäisikö kuitenkin pitää mölyt mahassaan. Toisaalta menetänkö siinäkään sitten mitään, tiedä häntä. Ei tämä tilanne tästä varmaan huonommaksi muutu. Korkeintaan ehkä pilaa juhannusmuistojen fiiliksen.. Mutta sitäkään ei toisaalta halua.

Ärsyttää. Kun tietäs mitä tekis.

.... jäitä.

Noniin. Rikoin radiohiljaisuuden. Ja jäitähän sieltä tuli, yllättävää sinänsä. Kysyin että vieläkö häntä tänä kesänä näkee. Totesi ettei uskalla luvata mitään kun kaikkia yllärireissuja saattaa tulla. Johon totesin että eihän sitä mitään tartte luvata...

Jäitä siis. No oli odotettavissa. Ensimmäinen reaktioni oli että paskat. Lähinnä sen takia, että vaikka olinkin toitottanut itselleni ihan muuta, minussa kyti pieni toive pienestä kesälomaromanssista. Toisaalta vähän sen jälkeen huomasin oloni olevan hyvinkin helpottunut. Lähinnä siinä mielessä että kysyin tuota. Ei tarvitse jahkailla ja pohtia. Nyt mennään taas eteenpäin.

Jäät sekoitan perjantain drinksuuni. Nostan maljan itselleni ja jatkan matkaani. :)

Onnettomana olin onnellisempi

Voi tämä ahdistus. Ihme liemeen olen itseni sotkenut. Pakko laittaa käsi maahan virheen merkiksi. Kulkuri jatkaa radiohiljaisuutta, enkä minä sitä uskalla rikkoa vaikka mieli teksisi. Todella paljon. Itsepä tämän sopan keitin, nyt se on sitten pakko syödä. Vaikka suolaa taisi lipsahtaa aikalailla rankalla kädellä.

Vielä ahdistavampaa tästä tilanteesta tekee se, että samaan aikaan kun minä varvistelen ja kuikuilen josko näkisin Kulkurista vilauksen, FB ottaa yhteyttä. Päivittäin. Tämä alkaa pikkuhiljaa ahdistaa. Mukavan tuntuinen kaveri. Mutta selvästi nyt vakavalla otteella liikkeellä. Tai niin luulen. Ja en minä halua. Toisaalta en halua myöskään loukata häntä. Ja samalla tiedän että jos itse olisin tällaisella pelilaudalla mukana satuttaisi se minua. Toisaalta koska en osaa pelata tätä peliä tuntuu kovin tylyltä sanoa suoraan että "hei, tajuuthan että kaveripohjalla tässä näin..?". Ja entäs jos FB tosiaan on vaan kaverifiiliksellä? Kuinkas tyhmä sitä sitten on..

Kummallinen olo tämmöinen. Kaipaa huomiota ja hellyyttä. Mutta ei kuitenkaan mitään vakavaa. En halaja parisuhdetta tällä hetkellä. Toisaalta joudun varmaan myös miettimään millaisen miehen oikeastaan haluaisin. Rauhallinen koti-ihminen ei nyt jostain syystä kiinnosta. Vaikka itsekin olen juuri sellainen persoona. Ja edellinen mies oli sellainen. Pidän kotona olemisesta, lämmöstä. Elämän helppoudesta. FB vaikuttaa juuri tällaiselta tyypiltä.

Toisaalta Kulkuri on saanut minut miettimään uudelleen elämääni. Ehdin jo hetken miettiä että mitä jos sitä pistäisi yrityksen pakettiin ja lähtisi maailmalle. Mitä jos sitä seikkailisi? Ei tämä työelämä, yrittäjyys ja ruisleivän syöminen välttämättä ole niin nautinnollista kuin sitä kuvittelisi. Mutta tähän minut on opetettu.  Olen aina tiennyt että olen alalla jolla en tule olemaan loppuelämääni. Mitä sitten? Uudelleen kouluttautuminen ja oravanpyöräjatkumo on taattu. Ihailen Kulkurin rohkeutta. Sitä, että hän on uskaltanut lähteä seikkailemaan ja etsimään onnea ja kokemuksia pitkin maailmaa. Itse olen aivan liian arkajalka että saisin aikaiseksi lähtemisen. Ehdin miettiä mitä kaikkea voisi mahdollisesti mennä pieleen ja mitä kamalaa saattaisi sattua. Haluaisin oppia toisenlaiseksi. Mennä ja tehdä hetken mielijohteesta. Toteuttaa unelmia. Olla pienistä asioista onnellinen.

Onnettomana olin onnellisempi. Tiesin mistä asiat johtuivat. Miten niitä tulee käsitellä. Nyt tuntuu kuin seisoisin ohuella nuoralla uskaltamatta liikkua eteen tai taakse. Luulen, että kohta kysyn itseltäni mitä menetettävää minulla on. Ja kun vastaan siihen, pelkään että tuo löysällä ollut sokka lähtee lopulta irti.

Janoan lisää

No niinhän se meni. Janoan lisää Kulkurin seuraa. Käyn hillitöntä kamppailua itseni kanssa. Toinen puoli huutaa, ota yhteyttä. Kokeile jos saisi nauttia vielä vähän lisää. Toinen puoli sanoo; se oli tässä. Anna olla. Satutat vaan itsesi.

En osaa ihan tulkita itseäni. Vaikka seura kaikin puolin onkin loistava, pelkään että hän ei enää halua tavata koska juhannus oli aivan mahtava. Latistaisiko uusi tapaaminen tuon muiston. Ja en sitä halua todellakaan latistaa. Toisaalta tiedossa on jo valmiiksi että moista ei pysty uudelleen tapahtumaan, joten asennoituminen sen suhteen pitäisi olla kunnossa.

Mutta myönnettäköön että pidin tuosta hetkellisestä tunteesta. Pienen hetken olin onnellinen ilman velvollisuuksia tai oletuksia. Haluaisin sellaisen hetken uudelleen.

Hiljaisuutta on kestänyt maanantaista lähtien. Sehän kyllä kertoo jo.. Tämä sisäinen kamppailu uuvuttaa.