Pakottava tarve onneen

Onni on.. Mitä onni on? Miksi aina pitää olla onnellisempi? Vaikka sanoisikin että on hyvä näin, silti sisimmässään haluaisi että olisi jotenkin toisin. Tarkoittaako se sitä että ei sitten ole onnellinen. Vai että onko vain päähänpinttymään että onnellisempikin voisi olla. Niinkuin rikkaampikin.

On vaikea välillä tehdä eroa sille, olisiko onnellisempi jos jokin olisi toisin vai miettiikö muutosta siksi että aiemminkin elämä petti vaikka oli hyvä olla. Onni on sitä että tietää voivansa luottaa.

Miten onnellisuudesta on tullut yleisesti käytetty mittari? Vähän niinkuin valo on kesän mittari. Neljän viikon päästä on kesäpäivän seisaus ja päivä alkaa taas lyhentyä. Kaikki miettivät kauhulla sitä että joko se kesä meni. Vaikka todellisuudessa se kesä vasta on tuloillaan. Lämpö ja varsinainen aurinko. Mutta meille kesä on valoa ja juhannuksena se alkaa hävitä. Onni on hallintaa ja hallinnan menetyksen pelko tuo ahdistusta. Ainakin minulle selvästi.

FB heittelee pieniä juttuja suuntaan ja toiseen. Talolla pitäisi ottaa kantaa jotta ei voi todeta "että keittiössä ei voi lämmittää makkarapannua kun laatat on väärin laitettu". Toisaalta kun katsastelin männäviikolla siskolle mennessä heidän metsästään tulevaa joulukuusta tokaistiin ratin takaa että "mitä veljelläsi mahtaa olla siihen sanomista". (Veljeni asuu minun asunnossani tällä hetkellä kun pistivät sielläkin lusikat jakoon. Asunnostani on muodostunut eronneiden turvapaikka..)

Ehkäpä onnea olisi jos tietäisi mihin kuuluisi. Tai sitten sitä keksisi uuden asian että olisin onnellisempi jos.. 

Same old, same old...

Eilinen oli raskas päivä henkisesti. Suljin facebookin tietoisesti aamulla kun tiesin joka paikassa onniteltavan äitiä. Voi sitä riemua joka joka suunnasta kohoaa.

Lauantaina oli lapsettomien lauantai. Vaikka tuo päivä onkin enemmän tahattomasti lapsettomien, niiden joille lasta ei toiveista kuulumatta kuulu, suljin minäkin silmäni iltapäivällä ja annoin itselleni luvan olla osa tuota päivää.

Näköjään se iskee rajummin rajummin. Eilen illalla pakenin keittiöön pimeyden turvin kun itku tuli väkisin. FB nukkui jo ja koirakin oli vallannut osan sängystä. Mietin pimeydessä kuinka minun vanhuuteni on vanhainkodissa.. yksi kököttäisin huoneessani eikä kukaan hoitajia lukuunottamatta käy katsomassa. Pohdin saisinko katsoa edes Sinkkuelämää.. (jep... elämän tärkeät seikat..)

Rakennusväsymys tuntuu molemmissa.. yritän olla valittamatta ja niuhottamatta tyhjänpäiväisyyksistä. FB sanoi että jouluun mennessä pitäisi olla muuttolupa.. saa nähdä. Skeptisesti suhtaudun. Nyt kun oma terveys vielä tähän päälle vähän kiukuttelee niin hermo on välillä tiukassa.

Mitään varsinaista uutta ei siis missään suunnassa..

"Mistä sä tiedät miten sun elämä muuttuu?"

Oltiin tulossa synttäreiltä. Ajeltiin pitkin mutkaista maalaistietä kesäpäivän iltana. Aurinko hamuili mailleen yhdentoista jälkeen ja kerrankin itsellä oli aikaa katsella maisemia kun en itse istunut ratin takana. Juteltiin ihmisistä. Ihmisten tavotteista elämssä. Kuinka toiset ovat kenties pintaliitoa kalliiden kenkien ja huoliteltujen ulkomuotojen myötä. Toiset täyttävät suomalaisen tavoitteen omaamalla juuri rakennetun omakotitalon, farmariauton ja kolme lasta.

Pohdin ääneen siinä sitten asiaa jota olen miettinyt. Oikeastaan kesäkollin tapaamisen jälkeen pari vuotta. Mihin minä olen menossa ja mitä tekemässä. Entäpä tulevaisuudessa. Miksi kerään omaisuutta ja maksan lainaa pois. Mitä minä siitä lopulta hyödyn. Tällä hetkellä kodissa on vähän alle 30k omaa ja olen monesti miettinyt mitä tuolla summalla voisin tehdä. Minne reissata jne. Miksi kerään omaisuutta josta ei ole lopulta mitään iloa. FB:lle sanoin ymmärtäväni hänen osansa varsin hyvin, hänellä on kuitenkin lapsi jolle jättää talo tai omaisuus kun se aika tulee.

"Mistä sä tiedät miten sun elämä vielä muuttuu?" Yksinkertainen kysymys mieheltä joka inhoaa vauvanitkua, tottelemattomia lapsia ja kiukuttelevia teinejä. "Nii no. Enkai mä tiedäkään." Totesin ja jatkoin hiljaa maisemien katselua.

Kyteekö tuon miehen mielessä sittenkin jotain. Omista jaloista toinen on jo luovuttanut perheellisyyden suhteen, oma mittari kun paukuttelee 32:sta ja miehelläkin neljääkymmentä. Ennenkuin talo on rakennettu, reissut reissattu ja elämää mutusteltu taitaa mittariin paukkua sellaiset luvut että jälkikasvun hankinta on ohimennyttä aikaa. Sitäpaitisi ei yrittäjällä ole aikaa, rahaa tai mahdollisuutta lasten hankintaan..

Epävarmaa elämää.

Aika kuluu ja elämä menee eteenpäin. FB pyörii edelleen kuvioissa. Minulla on oma osoitteeni vaikka omassa sängyssä en ole juuri nukkunut.

Elämä tuntuu koko ajan hankalammalta kun sitä pyörittää pienessä mielessään. Tätäkö minä olen halunnut? Varpaillaan elämistä. Epävarmuutta. Oma paikka ei edelleenkään ole selvillä. Enkä tiedä selviääkö se. Vanhempi sisareni elää aikalailla samanlaista elämää miehensä kanssa. Kummallakin on omat osoitteensa. Vaikka ovat olleet jo vuosia yhdessä.

Mitään suunnitelmia ei ole. Ei sellaisista ole puhuttu. Ei yhteisestä elämästä, ei perheestä. Ei samasta osoitteesta. Toisaalta ne kysymykset kaivelevat. Toisaalta en halua edes kysyä. Niin kauan kuin minulla on takaportti auki, pääsen pakenemaan. Olen kysynyt itseltäni useasti miksi pitäisi paeta. Ja yhtä useasti olen itselleni vastannut että kipu on ollut liian kovaa. Toisaalta siitä on kyllä selvinnyt.. Ottamalla nuo asiat puheeksi sitä asettaa kai itsensä alttiiksi sille että voi sattua.

Miksi nämä asiat nyt pohdituttavat? Luonnollisesti, ympäriltä tursuaa kihloja ja vauvauutisia. Kenties tämä on jokin tarve kuulu siihen samaan laatikkoon kaikkien muiden yksilöiden kanssa..

Minun paikkani.

Olen kyllästynyt tähän sisuskaluja kalvavaan pelkoon.  Ahdistavaan tunteeseen ja päässä takovaan entäs jos. Omia ajatuksiahan  ne, miksi ne niin sitkeästi minua kuitenkin piinaavat vaikka haluan niistä eroon?

Viikonloppuna Miehen rakennuksella ehdin monasti olla omien ajatuksieni kanssa kahden. Useamman kerran mietin, miten erottaa että tämä on aitoa? Oikeaa? Luulin niin edelliselläkin kerralla. Haluaisin varmuuden. Mutta sitä ei taida millään saada.

Eilen illalla hän työnsi minut leikkisästi sivuun ja totesi että kakis asiaa pitää aina muistaa; älä koskaan mene portsarin ja hänen kahvikuppinsa väliin. Ja älä koskaan mene miehen ja hänen sohvansa väliin. Olin väsynyt ja halauksen  tarpeessa. Mies jäi sohvalle, itse menin nukkumaan. Asia harmitti kovin ja pohdin lopulta myös sitä, mikä on minun paikkani. Minun paikkani on jossain kaukana. Lapsen (tietenkin, en muuta oletakaan), koiran (no joo, paljon on se pieni eläin pitkän elämänsä aikana nähnyt ja kuullut) ja nyt sohvan jälkeen. Vaikka tuo olikin vitsiksi tarkoitettu, tuntui se puolittain todelta.

Tiedän että tarkoitus ei ollut loukata, mutta on vaan asia joka minuun kolahtaa kovasti. Tällaisten asioiden takia tuntuu että otan isoja askelia takaisinpäin omaan kuoreeni. Toisaalta se samalla vahvisti tunnetta että minun ei tarvitse enää uhrata minulle tärkeitä asioita toisen vuoksi. Ei enää, se on tehty jo.

Ehkä minun paikkani vielä löytyy.

Kaksi vuotta.

Tänään. Päivälleen. Kaksi vuotta. Kahteen vuoteen on mahtunut paljon asioita. Mitä niistä on jäänyt mieleen? Vuoden sisään kolme muuttoa. Tavaroiden läpi käymistä, järjestelyä ja sijoittelua. Lopultakin tavaraa on vielä liikaa. Viimenen muutto 11 kuukautta sitten juuri valmistuneeseen omaan ihanaan kotiin. Asia jota arvostan suuresti, mutta hyödynnän aivan liian vähän.

Kahteen vuoteen mahtuu kaksi miestä. Toinen KesäKolli, toinen FB. KesäKolli oli tietoisesti itsetunnon nostatusta vaikka epätoivoisen naisen mieli jossain kohdassa janosi lisää jotain mitä ei ollut saatavilla. FB oli ja on edelleenkin puolestaan turvallisuutta. Mutta myös pelkoa.

Tämän kahden vuoden sisään on mahtunut myös vanhan yrityksen pyörittämistä, luonnollisesti. Mutta myös uusi, enemmän harrastustoimintana kulkeva yrittäjyys jota voi tehdä  varsin vapaasti silloin kun siltä tuntuu. Lisätienisti ei missään tapauksessa ole huono asia.

Elokuussa urheilijaelämäni saavutti tähänastisen huippunsa. Kolmas maaedustus toi painavaa tavaraa kaappiin, joskin se kirkkain jäi saavuttamatta. Matka tähän saavutukseen kesti itseasiassa lähes sen kaksi vuotta, sillä ajatus maajoukkuepaikan tavoittelusta syttyi tammikuussa 2012.

Kahden vuoden aikana tietyt ystävyyssiteet ovat vain vahvistuneet. Mukaan luettuna Paras Ystävä sekä Hyvä Miespuoleinen Ystävä. Muutama tuttava on matkan varrella kadonnut, mutta mukaan on tullut myös kourallinen lisää.

Matkaan on mahtunut vuoristorataa, itkua, naurua, raivoa. 

Mitä minä olen kahden vuoden jälkeen? Ehdottomasti vahvempi. Tiedän selviäväni lähestulkoon mistä vaan, enkä usko sellaiseta estettä olevan jota en ylittäisi vaikka se sattuisi. Varovaisempi. Sormiaan ei tietentahtoen tahdo polttaa. Pelokkaampi. On asioita joita FB miehelle en edelleenkään uskalla puhua. Sillä se tarkottaisi sitä, että minä antautuisin täysin alttiiksi  haavoittamiselle enkä edelleenkään tiedä olenko koskaan halukas siihen enää.

Naisen mieli.

En ole koskaan ajatellut omaavani "perusnaisen" ajatusmaailmaa. Nalkuttavaa. Marttyyria. Jolle Minä on tärkeintä. mutta täytyy myöntää, että nyt kun tuossa synttäreitä vietin ja Mies ne kokonaan unohti, se tuntui yllättävän pahalta.

Hän on kertonut että ei huomaa jos hiukset leikataan tai hiustenväri muuttuu. Ja totta on, olen huomannut ettei hän huomaa. Se ei edes haittaa itseasiassa minua. Se on vaan jotain mikä on, ei sillä ole sen suurempaa merkitystä. Mutta hän unohti tosiaan synttärit. Ihan kokonaan. Ei onnitteluja, ei lahjaa, ei mitään. Naisen mieli, joka näköjään myös minun kovakalloni sisältä löytyy ihmetteli itsekseen että enpä taida siis juuri mitään merkitä. Kyllä. Juuri tuo klassinen kävi mielessä. En merkitse mitään, kun ei se edes muistanut.

Kohta vuoden verran on siis pyöritty yksissä. Joulu meni samaisissa merkeissä. Eli eihän nyt kyse siitä ole, ettenkö olisi tärkeä. Mutta kyllä se kummasti kävi mielessä. Nyt se vaan tarvitsee unohtaa ja ymmärtää että tämä kuuluu tähän suhteeseen.