Olen miettinyt viikonloppua ja niitä sinisiä silmiä. Muutama katse oli vaan yksinkertaisesti niin pitkä. Liian pitkä. Sellainen, tiedättekös, että omassa päässä ehtii käydä keskustelun; "No nyt sitä normaalisti kääntäisi katseensa pois. No en kääntänyt. Ei sekään kääntänyt. Minä katson vieläkin, kumpi meistä kääntää katseensa ensimmäisenä". Sellainen silmiin katsominen joka on mitattavissa useissa sekunneissa. Sellainen katse, jonka aikana unohtaa mistä oltiin puhumassa kun ihmettelee että vieläkinkö tässä katsotaan silmiin.
Ja siinä katseessa oli tietynlaista läpitunkevuutta. Aivan kuin siinä olisi otettu mittaa siitä, kumpi tuijottaa pidempään. Lapsellista, eikö totta. Ja vielä lapsellisempaa taitaa olla se, että haluan tuntea itseni teinitytöksi sellaisten katseiden aikana. Etsiä niistä sellaisia merkityksiä joita ei ole olemassakaan. Sellaisia kun se ihana poika koulun ruokalassa I H A N varmana katsoi minuun ja yritti viestittää jotain, mutta ei kehdannut kun kaverit oli siinä vieressä. Se sama poika johon puolet koulun tytöistä oli pihkassa, ja jolla oli kaunis tyttöystävä naapurikaupungissa.
Oli miten oli, pelkään että tämä alkaa muistuttaa huomion kerjäämistä. Ja sehän ei tokikaan käy päinsä. Elämä saa nyt kuljettaa minua, sillä siivet on katki eikä minusta ole ohjaajaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti