Maanantaiaamuna vein kakkosvaiheen paperin käräjäoikeuden kansliaan. Kanslia aukesi kahdeksalta, minä olin siellä kymmentä yli. Minun lisäkseni maanantaiaamuna siellä oli yksi kanslian työntekijä, siivooja ja postimies. Mielenkiintoinen kombo. Taisi olla meikäläisellä typerä virne naamalla kun hymyilytti vaan niin pirusti. Ja heltyihän tuo kanslistikin lopulta hymyilemään. Hain yksin nyt tämän toisen osion, tosiaan emme ole missään väleissä. Viimeksi olen kuullut exästä helmikuun puolivälissä, eikä ikävä ole ollut. Siis tokihan sitä menneisyyttä välillä miettii mutta en ole perään haikaillut.
Sieltä sitten suuntasin töihin. Samaan aikaan hieman haikea ja kuitenkin helpottunut olo. Nyt odottelen päätöstä jotta saan vielä nimiprosessin käynnistettyä.
Olen miettinyt että pitäisi kysyä muutamilta kavereilta että onko ero muuttanut minua. Tässä päivänä eräänä nimittäin mietin sitä, että luulen olevani aika pitkälle sama ihminen kuin ennenkin. Samanlainen rämäpää, naurava läpänheittäjä joka kuitenkin kykenee myös vakavaan keskusteluun. Teen samoja juttuja kuin ennenkin, poikkeuksena toki olen nähnyt kavereita enemmän kuin aiemmin. Siihen kun nyt on eri tavalla aikaa. Mutta muutoin en usko muuttuneeni kovinkaan paljoa. Mikä vain syventää minun ajatustani siitä, että kerran en kelvannut sellaisena kuin olen, olkoon ilman. Ehkäpä kelpaan jollekin muulle. Ja jos en kelpaa, on minulla juttuja joista nautin ja joita voin toteuttaa.
Ehkäpä on niin, että jos sydän on kiveä, ei siihen säröjä niin helposti tulekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti