Haaveet. Ne jotka saavat hymyilemään. Tovomaan. Ajatukset leikkimään pilvilinnoissa joissa aurinko paistaa aina ja paha pysyy piilossa. Haaveilu on mielelleni terapiaa. Unelmia joista toiset on tarkoitettu toteutettaviksi, toiset ei.
Mies antoi armoniskun haaveelle. Tietämättään. Tai ainakin se haave kituu enää hyvin pienesti. Mies ei voi sietää pikkulapsen ääntelyä. Ei jokeltelua, itkua tai kalkatusta. Vaikka kuulemma tietää ettei pieni lapsi kommunikoi muulla tavoin. Ei voi kertoa nälästä tai kivusta muulla kuin itkulla.
Eikai ketään pidä altistaa vastenmieliselle asialle. Ei se tuone kummallekaan silloin nautintoa.
Yksi haave ja unelma siis askeleen kauempana. En vain tiedä onko se haave jonka kuitenkin haluan kaikesta huolimatta toteuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti