Ensimmäinen kränä.

Tai ei se varsinaisesti ollut kränä. Eikä riitelyä. Eikä erimielisyyttä. En edes tiedä mikä se varsinaisesti oli. Nukkumaan mennessä leikkimielisesti valtasin molemmat peitot koska palelin. Molemmat kiskoivat peittoja ja yrittivät vallata ne. Lopulta pienempänä hävisin, ja käperryin siihen viereen ilman peittoa. Missään vaiheessa en siis itse ollut vihainen tai mitään muutakaan, olinhan itse aloittanut tuon pelleilyn. Enkä olettanut toisenkaan olevan, yhdessä kuitenkin pelleiltiin. Jossain vaiheessa toinen osapuoli nousi ja poistui. Aikani ihmettelin, ja lähdin kysymään etteikö uni kuitenkaan tullut. Toinen oli sohvalla ja totesi että eipähän tarvitse kinata peitoista. Kiskoin toisen kanssani takaisin sänkyyn. Peiton alle. Mietiskelin hetken asiaa ja itkuhan siitä tuli.

Minulle voi huutaa, räyhätä ja sättiä. Siihen osaan vastata. Siinä olen jopa osittain hyvä.  Jos toinen paiskoo ovia, siitä vaan, minä en sitä tee. Mutta jos toinen kääntää sängyssä selän tai lähtee pois. Sillä saa minua satutettua. Siihen en osaa vastata. Avuttomuuden ja syyllisyyden tunne siinä tilanteessa on niin suuri, että se tuntuu erittäin pahalta. Se saa minut myös käpertymään kuoreeni, eikä se suinkaan tarkoita sitä että olisin suuttunut tai mököttäisin. Pyydän anteeksi ja varon toistamasta sitä virhettä joka kyseisen tilanteen aiheutti.

Olen valitettavan sovitteleva ja luoviva muutoinkin. En pidä riitelystä, napakoista keskusteluista ja erimielisyydestä toki. Minua on vaikea saada riitakaveriksi, tosin sitten kun räjähdys tapahtuu niin se tapahtuu.

Se mistä olen varsin ylpeä, on se, että en koskaan kaivele menneitä. Koskaan en riidan yhteydessä ole ottanut esille vanhoja asioita. Enkä toivottavasti niin tee vastaisuudessakaan. On toki asioita, jotka ovat jääneet harmittamaan, mutta ne joko on selvitetty aikanaan ja lopputulos ei ollut minulle mieleinen, tai jos ei ole selvitetty, on se oma mokani jos en aisaa ole aikanaan ottanut puheeksi.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin olevan hyvin. Toivon sen jatkuvan näin.